D:2.2 Sekundäärinimien ja lainasanojen suhde

C:3.1 Sekundäärinimien ja lainasanojen suhde

Lainat, slangijohdokset ja epävirallisen nimistön sekundäärinimet muistuttavat osittain toisiaan. Kaikissa tapauksissa lähdetään nimittäin liikkeelle valmiin leksikaalisen elementin mukauttamisesta tai muuntelusta. Kannasta (ruots.) saadaan kannu, paperi muuntuu papruksi ja Mercedeksestä tulee Mersu. Kaikkia näitä tapauksia siis yhdistää se, että ilmauksen muoto muuttuu merkityksen muuttumatta. Jos viralliset kulkineitten merkki- ja mallinimet tulkitaan vieraskielisiksi (vähintään sitaattilainojahan ne ovat), ovat epäviralliset näiden pohjalta muodostetut sekundäärinimet tällöin erilaisia mukautuneita lainoja. Näin voitaneen hyvinkin ajatella, sillä viralliset kulkineennimet ovat valtaosaltaan vieraskielisiä tai ainakin vierasperäisiä. Nimeen sisältyvien leksikaalisten elementtien kieli riittänee vieraskielisyyden kriteeriksi; Sjöblom (2006: 113–145) on nimittäin selvittänyt suomalaisten yritysnimien kielisyyttä näin. Tässä rinnastuksessa on merkittävää se, että näin ollen edellä luvussa C:1.5 esitettyjen mukailuun ja lainasanojen äänteelliseen adaptaatioon liittyvien termien pitäisi olla käypiä. Kääntäen myös sekundäärinimien analyysiin käytettävät välineet ovat käyttökelpoisia lainasanoihin.

Vanhaa (usein vieraskielistä) lekseemiaineista mukaillen syntyvät sekundäärinimet voivat olla johdoksia, neutraalihkoja äänteellisiä mukaelmia tai "kansanetymologioita" tai perustua muuhun muunteluun, esimerkiksi kääntämiseen, synonymiaan tai assosiaatioihin. Muuntelussa käytettyjä mekanismeja ja muuntelun motiiveja pohditaan tarkemmin osiossa D. Mukailua on siis kuitenkin niin nimistössä kuin sanastossakin kahta laatua: yhtäältä neutraalihkoa ja lähinnä ääntämisen helpottamiseen tähtäävää, toisaalta lekseemihakuista ja funktioltaan moninaisempaa. Vakiintuneet termit mukaelma ja kansanetymologia eivät kuitenkaan kuvaa koko ilmiötä, sillä lekseemihakuisen muuntelun funktioihin kuuluu paitsi pyrkimys lainailmauksen selventämiseen (enemmän tai vähemmän virheellisesti) myös huumori ja leikittely, eivätkä nämä funktiot aina ole erilliset. Lekseemihakuisen muuntelun ideaa ja sitä vastaamaan valittua termiä lisämerkityksiset sekundäärinimet pohditaan syvemmin hetken kuluttua.

Primääriys ja sekundääriys sellaisena, kuin ne tässä luvussa esitetään, kuuluvat nimistöntutkimuksessa käytettyihin termeihin. Tämä ei silti estä tarkastelemasta niiden avulla myös appellatiivisia nimiä tai nimityksiä. Primääri aines kuvaa siis ilmauksen kohdetta, kun taas sekundääri aines on peräisin samantarkoitteisesta aiemmasta nimestä. Kansanetymologisesti tai humoristisesti käsitelty sekundääriaines (eli lekseemihakuisesti muunneltu) on samaan tapaan lisämerkityksistä kuin nimistössäkin. Primäärinimityyppisiä appellatiiveja ovat esimerkiksi yhdistämällä muodostettu jumputijumputiauto ja merkityksen laajenemiseen tai siirtymiseen perustuva kiesi. Puhtaasti sekundäärien nimien kaltaisia appellatiiveja ovat tyypillisimmin erilaiset ns. slangijohdokset (mm. motskari), typisteet ja ellipsit (pyörä ← polkupyörä, pillari ← katepillari) ja neutraalit mukaelmat (pikappi 'pick up'). Lekseemihakuista muuntelua taas edustaa esimerkiksi ambulanssista saatu kulkineen ääntä kuvaava pimpulanssi.

C:3.2 Lisämerkityksisten sekundäärien nimenosien suhteesta kansanetymologian käsitteeseen

"Kansanetymologioita"

Lekseemihakuinen muuntelu eli se, että jotakin lekseemiä muunnellaan siten, että se näyttää joltakin toiselta kieleen vakiintuneelta lekseemiltä, ei ole vain epäviralliselle nimistölle ominainen ilmiö. Itkonen (1966: 131) nimittää kansanetymologiaksi sitä taipumusta, että oudonasuinen lainasana mukautuu äänteellisesti läheisiin tuttuihin sanoihin, joiden avulla hänen mukaansa yritetään selittää vieraan sanan merkitystä. Esimerkkeinä Itkonen mainitsee sanat herrastuomari, papukaija, piinhuusi 'entisaikainen naisvankila' ja toteaa ilmiön esiintyvän saamessakin. Murteissa esiintyvän piinhuusin originaalina on ruotsin spinnhus 'kehruuhuone', mutta nimitys liittynee käyttäjänsä mielessä usein myös piina-sanueeseen. Kansanetymologiasta käy myös vaikkapa Häkkisen (2004, s.v. raadollinen) mainitsema sana raadollinen, jossa vanha radoillinen 'maankiertäjä' (← rata) ja raato 'kuollut eläin' yhtyvät eikä venäläisperäinen raataa-verbikään jää semanttisesti kovin kauas. Kihlakunnantuomarit (häradsdomare) olivat aikoinaan suuria herroja ja papukaijakin saattoi syödä papuja ainakin ihmisten mielikuvissa. Myyrä taas on päässyt ahkeran eläimen vertauskuvaksi yhdyssanassa työmyyrä, koska se muistuttaa ruotsin vastaavan yhdyssanan arbetsmyra jälkiosaa (Häkkinen 1997:46–47).

Myös amerikansuomessa on samantapaisia sanoja (esimerkit Virtaranta 1992): englanninkielisistä sadatteluista son of a gun ja son of a bitch amerikansuomeen on saatu sanat sanomakonna 'peijakas, roisto, ryökäle' ja sanomapitsi 'paskiainen, sika'. Konna-sana on tunnettu suomessa kelmin merkityksessä jo 1600-luvulla (Häkkinen 2004 s.v. konna), eikä pitsiksi nimittäminenkään miestä ylennä. Suomen ja englannin sanat ovat käyneet yksiin myös sanoissa sekuliryhmä 'tunnustukseton puolueryhmä' ja telefoonipaalu 'puhelinpylväs'. Sekulissa yhtyvät amerikanenglannin sana secular ja suomen seka-aines, englannin pole taas on samastettu suomen paaluun. Kaksoismotivoituja murresanoja (mm. tyyteni → tytinä 'lihahyytelö') taas on tutkinut mm. Vesa Jarva (2001: 30–35 sekä 2003).

Ylipäätään lainasanan yhdennäköisyys jonkin vanhemman sanan kanssa voi vaikuttaa lainasanan merkitykseen. Ranskassa anomuskirjaa merkitsevän supplique-sanan suomalainen vastine supliikki merkitsee hyviä puheenlahjoja ilmeisesti suu-sanan takia (Häkkinen mts. 37, 46). Ääriesimerkin laina-aineksen alistamisesta suomen kielen tarpeisiin mainitsee Kulonen (1996: 30): uusia deskripiivisen tuntuisia sanoja on saatu lainaamalla valikoiden siten, että ne ovat sopineet omassa kielessä olevaan äänteellisen ja semanttisen rakenteen yhdistelmään. Toisaalta taas vieraan kielen sana on saattanut vaikuttaa suomen kielen sanan merkitykseen (kaasu, kontti) (Häkkinen mts. 48–49).

Samanlaisesta "suomentamisesta" on ollut myös kyse, kun kristillisiä henkilönnimiä on sovitettu yhteen pakanallisten nimien kanssa (ks. Kiviniemi 1982: 41) ja kun sukunimien suomalaistamisen aikaan nimiä on mukailtu suomenkielisiksi. Näistä kuitenkaan kansanetymologia-termiä ei ole yleensä käytetty, vaikka muodostusmekanismi on tietysti aivan sama. Oikeammin pitäisi tosin puhua lekseemihakuisesta muuntelusta, minkä seuraavaksi perustelen.

Miksi lekseemihakuinen muuntelu on parempi termi?

Käsitteet lekseemihakuinen muuntelu ja kansanetymologia voitaisiin tarkemmin pohtimatta samastaakin. Molemmissa lähtölekseemiä muunnellaan siten, että tuloslekseemi muistuttaa jotakin kielessä jo olemassa olevaa sanaa ja saa tältä merkitystä. Termit lekseemihakuinen muuntelu ja kansanetymologia eivät kuitenkaan ole täysin samantarkoitteiset. Lekseemihakuinen muuntelu on teknisen tason käsite (lekseemiä muunnellaan niin, että se näyttää toiselta lekseemiltä), kun taas kansanetymologia lienee merkitysalaltaan laajempi termi (kansan tulkinta lekseemin merkityksestä ja mahdollisesti tähän liittyvä lekseemin muokkaus) ja viittaa usein kansan ymmärtämättömyyteen. Toisaalta taas lekseemihakuinen muuntelu kattaa selvästi myös sellaista muuntelua, jossa kysymys ei ole kansanetymologiasta.

Otan yhden käytännön esimerkin havainnollistaakseni lekseemihakuisen muuntelun ja kansanetymologian suhdetta: Isäni käyttää usein raskaana olemisesta ilmausta olla rastaana. Ilmaus on muodostettu äännettä vaihtamalla (fonologinen korvaus eli substituutio) tavoitteena toinen sana (lekseemihakuinen muuntelu). Syntyvät assosiaatiot ovat luontevat, koska ne yhdistävät raskauteen liittyvän pyöreän mahan ja pikkulinnulle ominaisen kupumaisen vatsan. Näin on syntynyt lisämerkityksistä sekundäärinimeä rakenteeltaan vastaava appellatiivinen ilmaus. Kansanetymologiasta missään nimessä ei kuitenkaan ole kysymys, koska kyse on suomen kielessä jo olevan sanan muuntelusta ja koska on käytännössä varmaa, että muuntelija ei ole muunnellut sanaa kyvyttömyyttään vaan humoristisessa mielessä.

Vaikka useissa kohdin tarve mukailla lekseemiä syntyy lainaamisen ja kielikontaktin yhteydessä (ks. edellisten lisäksi lukua C:1.5) ja vaikka viralliset kulkineennimet ovatkin enimmäkseen vieraslähtöisiä, nimen vieraskielisyys ei siis ole lekseemihakuisen muuntelun edellytys. Kuorma-automerkistä Vanaja saadaan siis Vainaja ja Mercedes-Benzistä muokatusta selvästi suomenkielisestä Mersusta voidaan edelleen fonologisen substituution avulla tehdä lisämerkityksinen sekundäärinimi Marsu.

Näkemykseni mukaan termi kansanetymologia on negatiivisesti värittynyt ja kansan harhakuvitelmiin tai ymmärtämättömyyteen viittaava. Koska nimien ja sanojen suhteen meillä ei juuri koskaan ole pääsyä nimenmuokkaajan tai lainaajan motiiveihin, emme pysty arvioimaan sitä, onko lekseemihakuisen muuntelun motiivi kyvyttömyys, humoristisuus vai peräti halu yksinkertaistaa asioita tai tehdä sanasta tarkoitettaan paremmin kuvaava. Termi kansanetymologia tulisikin johdonmukaisuuden vuoksi vastedes varata vain selityksille tai selitystarinoille (näin esim. NP 2008: 35 sekä Nissilä 1962:99 ss. ja Nissilä 1975:287–290). Onkin viisainta tyytyä puhumaan lekseemihakuisesta mukailusta tai muuntelusta niin rastaana olemisen kuin kulkineennimienkin muuntelun suhteen. Näin päästään eroon myös siitä seikasta, että kansanetymologia merkitsee oikeastaan kahta eri asiaa: sekä selitystarinaa että sellaisia sana- tai nimimuotoja, joita Nissilä nimitti kansanjohdoksiksi. Näkemykseni mukaan terminologinen kenttä tulisi jäsentää seuraavalla tavalla uudelleen: