Hae kulkineennimiä:
Tässä alaluvussa esitellään ne aineistoon kuuluvat nimet, joiden sekundääriosa on syntynyt muottiin sovittamalla typistämistä ja / tai suffiksaatiota käyttäen. Niin lainojen mukautumisessa kuin johtamisessakin on oikeastaan kyse siitä, että uusi sana mukautetaan johonkin jo olemassa olevaan muottiin ja taivutustyyppiin. Alaluvun käsittelyjärjestys ja rakenne pohjautuvat käytettyihin muotteihin. Lopuksi esitellään kootusti kyseisten muottien käytön yleisyys.
Olen tuonut luvussa C:1.2 esille näkemykseni siitä, että johtamisessa on aina kysymys muottiin sijoittamisesta. Muottinmukaisia tuotteita voidaan saada myös typistämällä kantasanaa (Cadillac Eldorado → Eldo). Molempiakin keinoja tarvitaan usein: International-traktorin nimiä Natikka ja Natku varten originaalinimeä on pitänyt lyhentää molemmista päistä ja vielä suffiksoidakin. Tässä prosessissa on useita tutkimisen arvoisia asioita:
Käytännössä tarkasteluni keskittyy ensin mainittuun kysymykseen, jota olen pitänyt kiinnostavimpana. Muitakin kysymyksiä sivutaan käsittelyn yhteydessä, mutta niihin ei syvällisemmin paneuduta, sillä aineistosta saamani yleisvaikutelma on tukenut em. muottiteoriaa (C:1.2). Kannat siis tyypillisesti katkaistaan toisen tavun alussa mahdollisesti olevan konsonanttiaineksen jäljestä, ja sijoitusvaiheessa vajaustilanteet ratkaistaan analogioiden pohjalta täydentämällä ja törmäystilanteet jo vuosisatoja vanhoilla fonotaksin määräämillä assimilaatiosäännöillä.
Konsonanttiloppuiset vierassanat mukautetaan yleisesti suomen kieleen lisäämällä loppuun -i. Tällä suffiksilla, johtimella tai formantilla ei ole erityistä merkityssisältöä. Tarvetta suomalaistamisjohtimelle onkin, sillä suomen kielessä sananloppuisina voivat esiintyä vain konsonantit l, n, r, s ja t. Lisäksi näilläkin konsonanteilla on distribuutiorajoituksensa. Sananloppuinen t esiintyy vain monikon tunnuksena, Ut-johtimella muodostetuissa sanoissa, II partisiipin tunnuksessa, yks. 2. ja mon. 3. persoonan päätteessä ja mm. sanoissa tuhat, kevät ja nyt, joten t-loppuisetkin vierassanat on käytännössä pakko suomalaistaa suffiksilla. Käytännön arkikielessä useat sallittuihinkin yksinäiskonsonantteihin päättyvät sanat suomalaistetaan -i-suffiksilla, esimerkiksi laser → laaseri ja Pascal → Pascali. -i-suffiksi on ollut yleisin konsonanttiloppuisten sanojen suomalaistamissuffiksi koko suomen kirjakielen olemassaolon ajan, ja se on luultavasti peräisin useammaltakin taholta. Jonkin verran sanoja väitetään suomalaistetun myös -a-suffiksilla, mutta väite on sikäli erheellinen, että useissa a sisältyy originaaliin, joka on yleensä kreikan- tai latinankielinen (aksiooma, probleema; probleemasta ks. esim. Koukkunen 1990). Amerikansuomen sanakirjassa -i-suffiksilla on suomalaistettu peräti 81 % amerikanenglannin konsonanttiloppuisista sanoista muiden loppuvokaalien ollessa huomattavasti harvinaisempia (Virtaranta 1992: 26).
Periaatteessa mistä tahansa vieraskielisestä nominista voidaan tehdä suomenkielinen sana mukauttamalla sana muutoin suomen fonotaksiin ja lisäämällä sanan loppuun i. -i-suomalaistamissuffiksin yhteydessä tapahtuu kuitenkin usein myös geminoituminen: jos originaalisana päättyy äännettynä tai kirjoitettuna obstruenttiin, se kahdentuu -i-suffiksin edellä. Geminaation tarkoitus lienee astevaihtelun helpottaminen samaan tapaan kuin monissa muissakin suomen johdoksissa. Hakulisen (2000: 227–228) mukaan tuntemattomasta syystä monissa johdosnomineissa sanan ensimmäisen ja toisen tavun rajalla olevaa yksinkertaista k, t, p -äännettä vastaa kantasanassa tai toisessa saman sanan johdoksessa geminaatta tai toisaalta klusiilittomuus (aukea : aukko, vireä : virkeä : virkku, kinner : kintere : kinttu). Astevaihtelun mahdollistamisen lisäksi toinen geminaation luonteva selitys on, että kieli pyrkii luomaan selvemmän eron kantasanan ja johdoksen taivutettujen muotojen välille. Samalla vältytään kvalitatiivisen astevaihtelun heikkoa astetta edustaneiden spiranttien (β, δ, γ) kadon aiheuttamilta ongelmilta ja homonymialta (auko : auon; virko : viron) ja saadaan johdos eroamaan riittävästi kantasanastaan (vrt. Suomi ym. 2006: 199, 216). Itkosenkin (1966: 250) mukaan astevaihtelukielten johdoksissa vartalokonsonantisto on usein toinen kuin kantasanassa. Deskriptiivisanoissa "kannan venyttämisellä" on havaittu myös deskriptiivinen funktio (Kulonen 2010: 88–90, 237–240). Lisäksi pitää toki huomata, että useissa lainasanoissa vieraan kielen klusiili on prosodisista syistä kuultu geminaattana (dansa → tanssata).
Tavuluku on olennainen asia, sillä edellä mainittu geminaatioilmiö toteutuu eri todennäköisyydellä tavuluvun mukaan: kaksitavuissa kahdentuma tulee pääpainollisen ja painottoman tavun rajalle ja on näin erityisen luonteva. Useampitavuisissa nimissä kahdentuminen tekee ilmauksesta usein raskaan ja kömpelön kuuloisen eikä siksi ole niin säännöllistä. Astevaihtelun vuoksi kolmitavuisessa sanassa voi olla enintään yksi kahdennus. Tämä muotti on siis käytännössä sarja useita samantapaisia muotteja, joissa tavuluku vaikuttaa mahdolliseen tai ainakin todennäköisimpään tavuhahmoon.
Alaluvussa D:3.1.1 esitetyn suomalaistamissäännön kohdan 5.1 mukaan kantasanan sananloppuinen obstruentti kahdennetaan säännönmukaisesti -i-johtimen edellä. Kahdennuksena voidaan myös pitää Buick → Buikki -tyypin -kk-yhtymää, kun oletetaan, että suomen kielessä sananloppuisia geminaattoja ei ole olemassa.
Kaksitavuisia kulkineennimiä, joissa alkuperäisen nimen lopussa obstruentti kahdentuu i:n edellä ovat mm. Buikki, Dartti, Emssi, Foortti, Jeeppi ja Saappi. Lyhenteessäkin oleva obstruentti voidaan kahdentaa (Gelssi 'Vauxhall VX 2300 GLS'). Vastaava kahdennus toteutuu myös -f-loppuisilla originaaleilla (Kolffi 'Volkswagen Golf'). Kahdennussääntö toteutuu myös nimissä, joiden vartalo jonkin muokkauksen jälkeen päättyy edelleen obstruenttiin (mm. alkuheittoinen Larkki 'Buick Skylark', sekauksellinen Gloffi ∼ Loffi 'VW Golf' ja loppuheittoinen Lincci ~ Linkki 'Lincoln'). Aineiston valossa vaikuttaa siltä, että kahdentumaan kykenevät oikeastaan suomen kielen tavanomaisten obstruenttien lisäksi myös soinnilliset klusiilit ja frikatiivit (mm. Burbbi 'Chevrolet Suburban', Nuffi 'Nuffield-traktori'). Geminaatta-f saattaa korvautua monissa murteissa -hv-aineksellakin (Nuhuvi). Poikkeuksellisesti on geminoitunut myös Amazon-nimen lopussa ollut n nimessä Sonni 'Volvo Amazon'.
Pääsäännön mukaisesti sellaisia sananloppuisia konsonantteja, jotka eivät ole suomen kieleen kuuluvia obstruentteja, ei kahdenneta. Tällaisia äänteitä tai kirjaimia olisivat teoriassa siis c, d, h, j, l, m, n, ŋ, q, r, v, x ja z. Edellä todettiinkin jo, että myös vierasperäiset obstruentit b, g ja f voivat kahdentua, mutta d ei (esim. Cädi). Tämä lienee seurausta siitä, että d on vierasperäisenä konsonanttina jo siinä määrin mukautunut suomeen, että sen distribuutio on vierassanoissakin rajallinen. Kahdentumatta on usein jäänyt esimerkiksi Ford-nimen -t ∼ -d aines. Vaikka kahdennuksen sisältävistäkin nimivarianteista on esiintymiä, Foordi ∼ Foorti ∼ Voorti 'Ford' vaikuttaa yleisemmältä. d kahdentuu vain silloin, kun se voidaan ääntää t:nä ja tulee näin geminaatioilmiössä kohdelluksi t:n tavoin. c ja q taas käytännössä ääntyvät useimmiten k:na ja käyttäytyvät siis klusiilin tapaan kahdennusasiassa (Merc|ury → Merkki). v, h ja j taas eivät suomessa juuri koskaan esiinny geminaattoina (pois luettuina hihhuli ym.; murt. la(u)vvantai, Kaijjaani ym.), eivätkä siksikään voi kahdentua. Käytännössä -i-vokaalia edeltävät yksinäiskonsonantit voivat siis olla puolivokaaleja (v, h, j), nasaaleja (m, n, ŋ) tai likvidoita (l, r). Enimmäkseen näitä ei olekaan kahdennettu (Vani, Zimi, biili).
Sanan- tai kannanloppuiset klusiilit ovat jääneet kahdentumatta varsin harvoin, esimerkiksi nimissä Cadi 'Cadillac', Trabi 'Trabant' ja Proki 'Brockway-linja-auto'.
Kaksitavuisen nimen ollessa yhdysnimen perusosana kahdentumattomuus on oikeastaan vieläkin luonnollisempaa, sillä sana painottoman ja painollisen tavun oppositio heikkenee yleensä loppua kohti. (Sama painosuhteiden tasoittuminen näkyy suffiksaalin astevaihtelun muuttumisessa epäsäännölliseksi sanojen pidetessä.) Aineistossani ei esimerkiksi ole yhtään itsenäistä Saabi-esiintymää, Saappeja sen sijaan runsaastikin. Nelitavuisen yhdysnimen lopussa tällainen "heikkoasteinen" Saabi on kuitenkin luontevampi kuin yksin esiintyessään (Sikasaabi, Kuplasaabi).
Sananloppuisten yksinäiskonsonanttien lisäksi kanta voi myös päättyä obstruenttiyhtymään ks tai ts, jotka yleensä merkitään grafeemilla x ja z. Näihin sisältyvät ainekset eivät tietenkään kahdennu (Dexi 'Toyota Corolla DX', Veksi 'Vauxhall VX', Mitsi 'MZ-moottoripyörä'. Aineiston psi-lopuissa p-aines on epenteettinen tai lohkosyntyinen (Tempsi 'Ford(son) Thames', Mopar ← Motor Parts).
Seuraavassa laatikossa esitellään ne aineiston nimet, joissa on kaksitavuinen i-loppuinen sekundääriosa.
Nimet, joissa -i ja jotka ovat kaksitavuisia: