Hae kulkineennimiä:
Lisämerkityksisten sekundäärinimien muodostaminen vastaa McCluren (1981: 66–67) esittämää leksikaalista muuntelua (lexical alteration), puhtaiden sekundäärinimien muodostaminen taas on McCluren termein morfologista ja fonologista muuntelua. McClure tarkentaa kuitenkin, että leksikaalinen muuntelu, jonka tavoitteena on tunnistettavissa oleva, olemassa oleva sana tai nimi, etenee sekä morfologisella (Day → Monday; Underwood → Underwear), fonologisella (Hacket → Bracket) että leksikaalisella tasolla. Erillisiä fonologista ja morfologista muuntelutasoa ei McCluren mallin mukaisesti suomessa kannattane erottaa, vaan voitaneen puhua muuntelusta morfofonologisella tasolla erotuksena leksikaalisen tason muuntelusta. Tavuluvun kasvulla tai vähenemisellä ei ole olennaista tehtävää lisämerkityksisen sekundäärinimen muodostamisessa, kun Dodgesta saadaan Rotko, Chrysleristä Rysä ja Buickista Puikula. Morfofonologisella tasolla operoitaessa tehtäviä "äänteenmuutoksia" tai pikemminkin äänteen- tai kirjaimenvaihdoksia voidaan hyvin kutsua morfofonologisiksi operaatioiksi.
Morfofonologisia operaatiota hyödyntävää lekseemihakuista muuntelua on havaittu myös kaupunkinimistön tutkimuksessa. Mielikäisen (2005: 40) termein epäviralliset paikannimet sisältävät slangisanojen tapaan äänteellistä muuntelua, joka johtaa usein uusiin sanoihin ja jopa merkityksenmuutoksiin, kun muutos perustuu yllättävään assosiaatioon. Muihin sanoihin assosioituviksi äänteellisiä muutoksia sisältäviksi nimiksi Mielikäinen esittää muun muassa (lisämerkityksisten sekundäärinimien tyyppiset) nimet Pyllymäki 'Kankaanpään Myllymäki', Kuppa 'Upan kaupunginosa Seinäjoella',Riivaaja 'ravintola Freeway' ja Pefletti 'teatteribaari Hamlet'. Mielikäinen näkee tällaiset nimet eräänlaisina slangijohdoksina, joissa johtimena on esimerkiksi vartalovokaali. Vartalonsisäinen johtaminen on ehkä turha ajatus, sillä kysymys on lähinnä äänteenvaihdoksista harhalekseemi(e)n perusteella.
Esitän seuraavaksi aineiston perusteella syntyneen käsitykseni siitä, mitä morfofonologisia operaatioita voidaan käyttää, kun lekseemihakuisessa muuntelussa morfofonologisella tasolla pyritään lähtölekseemistä kohti harhalekseemin näköistä tuloslekseemiä. Lisäksi pyrin selventämään, miksi näin on, ja kuvaamaan, millaisista vuorovaikutussuhteista toteutettavien morfofonologisten operaatioiden valinnassa on kysymys. Tämä selvitys ei perustu kvantitatiiviseen tutkimukseen.
Lekseemihakuisessa muuntelussa pyritään siis eri menetelmillä, useimmiten morfofonologisin operaatioin, muokkaamaan lähtölekseemistä tuloslekseemi, joka ainakin muodoltaan muistuttaa yhtä tai useampaa harhalekseemiä. Käytännössä totuus ei ole lainkaan näin yksinkertainen, sillä harhalekseemin valinta on osa muodostamista. Voidaan ajatella, että lähtölekseemi Toyota Carina tai yksinkertaisemmin vain Karina on keskeinen harhalekseemin valintaa ohjaava tekijä ja että tuloslekseemi (aineistossa Korina, Narina ja Kaarina) syntyy lähtö- ja harhalekseemin vuorovaikutuksessa. Harhalekseemi siis valitaan lähtölekseemin muodon määräämissä rajoissa. Harhalekseemin valintaan voi kuitenkin vaikuttaa myös jokin nimeämisperuste, jota halutaan ilmaista. Vaikkapa Narina-nimen sanotaan viittaavan japanilaisten autojen nariseviin muoviosiin. Lekseemihakuisen muuntelun dynamiikkaan vaikuttaa toisinaan myös riittävän sopivien harhalekseemien saatavuus: kaikki mahdolliset äänneyhdistelmät eivät esiinny lekseemeinä suomessa tai Suomessa yleisesti käytettävissä kielissä. Carinasta ei siis voida kovin hyvin "vääntää" muotoa *Kourina, koska kouria-verbistä ei tällaista johdosta ole olemassa. (On toki eri asia, miten auto ylipäätään voidaan assosioida kopeloimiseen.) Kuten myöhemmin luvussa D:5.5.1 osoitetaan, muuntelun kohteena oleva harhalekseemi voi myös olla kuvitteellinen, siis sellainen joka ei esiinny kielessä sellaisenaan tai esiintyy vain harvoin. Esimerkkejä tästä ovat mm. Thunderbird → Tunturipirtti, Cadillac → Katin lakki, Karin lakki, Chevrolet → Servoletti → Pervoletti ja Seat Toledo → Tolusiitin. Tällöin harhalekseemin yhdysosien pitää sitten olla erikseen kelvollisia.
Näkemykseni mukaan tuloslekseemit ovat luonteeltaan aina jossain määrin epäitsenäisiä. Ne ovat siis velkaa sekä lähtö- että harhalekseemille. Tuloslekseemin kaksimielisyys on lekseemihakuisen muuntelun perustarkoitus. Lekseemihakuisen muuntelun tuotteita voi pitää eräänlaisina arvoituksinakin. Oivallus jää syntymättä, ellei lisämerkityksisestä sekundäärinimestä pysty tunnistamaan sekä lähtö- että harhalekseemiä. Näin ollen Toyota Carinasta ei voida tehdä esimerkiksi *Mauria, koska tätä ei enää pystytä palauttamaan (assosioimaan) Carina-nimeen, vaikka yhteisiä äänteitä jonkin verran onkin. Tämän luvun aiheena olevissa morfofonologisissa operaatioissa ei oikeasti ole siis kysymys x → y -muutoksista, vaikka ne seuraavassa sillä tavoin selkeyden vuoksi esitetäänkin. Pikemminkin kyse on siitä, mitkä elementit tässä vuorovaikutteisessa muuntelumuodossa lähtölekseemistä jäävät jäljelle sellaisinaan tai muuntuneina ja mitkä eivät. Nämä lähtölekseemin jäänteet toimivat eräänlaisina arvoituksen avaimina yhdessä maailmantiedon kanssa. Arvoituksen ratkaisemisessa olennaisena osana näiden avainten tai vihjeiden lisäksi on kulkineennimistössä luonnollisesti mm. merkki- ja mallinimien tuntemus, muissa nimistön- ja sanastonlajeissa kyseisten alojen tuntemus.
Morfofonologisen tason muuntelussa hyödynnetään siis morfofonologisia operaatioita. Tällaisia ovat muun muassa äänteiden vaihtaminen toisiin, suffiksaatio, typistäminen, muottien hyödyntäminen ja muut vastaavat keinot, joita kahdessa viimeisimmässä luvussa (D:3 ja D:4) esiteltiin puhtaiden sekundäärinimien muodostuksen yhteydessä. Luettelen seuraavaksi aineistosta havaitsemiani tendenssejä:
Aineiston perusteella yksi keskeinen tapa säilyttää viittaus alkuperäiseen sanaan tai nimeen on tavurakenteen säilyttäminen samana tai ainakin samantapaisena. Esimerkkejä tästä ovat esimerkiksi Samara → Kamala, Vasara, Tamara, Sarana, Mersu → Marsu, Daihatsu → Thaihutsu Valmet → *Valametti → Veli-Matti ja ambulanssi → pimpulanssi. Tavurakenne toimii interlekseemisena vihjeenä joskus muuallakin: esimerkiksi riimirunoissa toisiinsa sointuvat sanat eräällä tavalla muistuttavat toistensa olemassaolosta. Tavurakenne tai oikeammin sanan sisäinen rytmi liittyy usein myös kuulokuvan tulkintaan, vaikkei aihetta kai ole tutkittukaan kovin tarkasti. Kun sana kuullaan väärin, se usein tulkitaan joksikin toiseksi samantapaiseksi sanaksi, ja tässä tulkinnassa juuri mm. tavurakenteesta syntyvä sanan hahmo on keskeisessä osassa. Sanahahmolla tarkoitetaan määritelmän mukaan sanan fonologista ilmiasua, skemaattista runkoa, joka rakentuu sen tavuluvusta sekä fonologisesta ja morfologisesta rakenteesta (VISK § 147).
Havaintojeni mukaan lähtölekseemin konsonantit tapaavat säilyä tuloslekseemiin asti vokaaleja paremmin. Tämä on linjassa jo äännehistorioissa havaittujen tendenssien kanssa eikä näin ollen ole mitään vain lekseemihakuiselle muuntelulle ominaista. Yhtä odotuksenmukaista on sekin, että painollisissa tavuissa oleva aines säilyy paremmin kuin painottomissa tavuissa oleva (esim. Mitsubishi → Misunpissi). Vokaaliyhtymien jälkikomponentit vaikuttaisivat säilyvän alkukomponentteja paremmin. Samoin lainojen yleiseen mukautumiseen kuuluu se, että konsonanttikasaumista voi jättää osia pois myös lisämerkityksistä sekundäärinimeä muodostettaessa.
Nimeen sisältyvät etuvokaalit voidaan tarvittaessa vaihtaa takavokaaleiksi ja päinvastoin (a, o, u ←→ ä, ö, y). Tämä on varsin tavallista muissakin yhteyksissä, esimerkiksi sananmuunnoksia muodostettaessa, ja tuttua kielenkäyttäjälle myös mm. erilaisten liitteiden ja päätteiden etu- ja takavokaalisista varianteista. Näin siis esimerkiksi a on tavallaan sama asia kuin ä. Samantapaisessa vaihtelussa ovat myös soinnilliset ja soinnittomat klusiilit, sillä suomen kielessä näiden välinen oppositio ei ole täysin kehittynyt. Koska useissa asemissa soinnillinen klusiili voidaan ongelmitta korvata soinnittomalla, on sama korvaaminen morfofonologisena operaationa käytettävissä myös morfofonologisen tason muuntelussa (esim. Belarus → Pelargonia). Sama pätee myös suhteessa f ←→ v. Myös toisensuuntainen vaihdos on mahdollinen ja ainakin lähes yhtä luonteva (Toyota Corolla ←→ Gorilla). Varsin vapaasti vaihdettavia ovat myös erilaiset sibilantit (s ∼ c ∼ z), sillä suomessa on periaatteessa vain yksi s.
Poikkeus painollisten tavujen ja konsonanttien säilymiseen on sanan alkukirjaimen vaihtaminen. Tyyppi ei ole erityisen yleinen aineistossa, mutta on olemassa (esim. Škoda → Looda). Alkukirjain voidaan myös lisätä (Ascona → Paskaana). Nämä vastaavat teknisesti Mielikäisen edellä (mp.) esittämiä nimiä Myllymäki → Pyllymäki ja Uppa → Kuppa. Alkukirjaimen vaihto on hyvin voimakas muutos ja sulkee siksi pitkälti pois muut morfofonologiset operaatiot. Kuten jo edellä olen korostanut, lähtölekseemin pitää olla tunnistettavissa tuloslekseemistä. Voidaan myös ounastella, että mahdollisuudet alkukirjaimen vaihdossakaan eivät ole täysin rajattomat. Ilmeisesti on niin, että lähtö- ja tuloslekseemin alkukirjaimet usein muistuttavat jollakin tavalla toisiaan, ovat siis äänteinä jollakin tapaa samankaltaisia tai -paikkaisia. Tämä on kuitenkin usein myös pakon sanelemaa: uuden alkukirjaimen tulee sopia esiintymispaikkaansa foneettisesti. Ilmiö kaipaa tutkimusta sellaisen laajemman aineiston pohjalta, johon sisältyisi mm. kaupunkinimiä ja epävirallisia henkilönnimiä.
Edellä puhtaiden sekundäärinimien muodostuksen yhteydessä (D:4.2) puhuttiin nimien muodostamisesta suffiksillisten muottien avulla. Tässä todettiin, että tällaiset muotit abstrahoidaan muiden nimien ja sanojen perusteella ja että muottiin sijoitetaan usein kantasanasta ensimmäinen tavu ja toisen tavun alussa oleva konsonanttiaines, jos sellaista on. Tässä sijoittamisessa olennaista oli, että kantasana tuli tunnistetuksi samalla tavoin kuin lyhentämisessäkin (Yst. vast. täm. lehd. kontt. nimim.). Lähtölekseemin tunnistettavuus on välttämätöntä myös lisämerkityksisiä sekundäärinimiä muodostettaessa. Koska edellä mainitulla tavalla sanan alku on tunnistettavampi osa kuin sen loppu, on luontevampaa lisätä ainesta lähtölekseemin loppuun kuin alkuun (Kupla → Kupletti mutta myös El Camino → Velkamiina). Molemmat mahdollisuudet toki ovat siis käytettävissä. Vastaavasti lopusta typistäminen on luontevampaa kuin alusta typistäminen (Jeep Wagoneer → Vakoneekeri → Vako, Volvo Amazon &rarr Matzon) ja alusta typistäminen usein edellyttää, kuten puhtaillakin sekundäärinimillä, ensitavun painottomuutta tai lyhyyttä. Lopusta täydennettäessä tunnistettavan kannan jättävä katkaisukohta on usein tavanomainen (Kupla → Kupl|etti, Passat → Pas|uuna).
Myös sekauksen hyödyntämisessä on kyse nimiaineksen varioinnista tunnistettavuus säilyttäen. Etenkään lisämerkityksisiä sekundäärinimiä muodostettaessa kysymys ei ole ääntämistä helpottavasta metateesista tai kielivirheestä vaan tahallisesta variointikeinosta (vrt. neutraaliin, ei-lekseemihakuiseen sekaukseen D:4.6.2). Se, että kykenemme palauttamaan tällä tavoin varioidut nimet, on toki seurausta kyvystämme tulkita virheellisiä ilmauksia. Eräs esimerkki tästä on verkossa ns. urbaanihuhuna kiertävä teksti "Cambridgen tutkimuksesta":
Cmabrigden yilopitson tuktimusken muakan ei ole väilä msisä jäjretsyksessä sanan kijraimet ovat, aiona täkreä aisa on, että esnimmäinen ja viimienen kijrain ovat oikelila piakiolla. Loput voiavt olla missä jäjretsyskessä tahasna ja imhinen voi sitli lukea tesktin ongemlitta, koksa aiovt eiävt lue jokaitsa kijraitna eriskeen, vain sanan kokoniasuuetna.
Käytännössä kirjaimet eivät voi olla missä järjestyksessä tahansa anagrammisesti, vaan "Cambridgen tutkimuksen" tapaan kyse on monesti juuri peräkkäisten kirjainten paikanvaihdoksista (Plymouth → *Plimoutti → Piltti). Toinen vaihtoehto tunnetaan kansankielessä nimellä "Senat sakaisin", virallisemmin voidaan puhua sananmuunnoksista tai spoonerismista. Käytännössä kyse on alkukirjainten tai aloittavien morien vaihdosta joko sanojen, yhdyssanan osien tai tavujen välillä. Esimerkkejä nimiaineksen varioinnista tällä menetelmällä ovat mm. nimet Opel Kadett → Kadetti → *Karetti → Raketti, Fiat → Fiiatti → Hiivatti, Ford Sierra → Riesa ja Peugeot → Pösö → Söpö.
Matkalla lähtölekseemistä tuloslekseemiin voidaan siis hyödyntää monenlaisiakin muuntelukeinoja, kunhan sekä lähtölekseemi että harhalekseemi ovat tunnistettavissa lopputuotteesta. Tällaisen muuntelun analyysi tuo esille sen, mikä sanoissa tai pikemminkin niiden muodossa on keskeisintä, painokkainta ja mieleenpainuvinta. Lopuksi vielä nimilaatikko, jossa on kaikki morfofonologisia operaatioita käyttäen (eli "vääntämällä) muodostetut lisämerkityksiset sekundäärinimet:
Morfofonologisia operaatioita käyttäen muodostetut msd-nimet: