Yleistä sanan- ja nimenmuodostuksesta – Kulkine.net



C:1.1 Yleistä sanan- ja nimenmuodostuksesta

Tarvetta kulkineennimien muodostamiseen käsiteltiin jo luvussa B:1. Tämä vähäinen alaluku lähinnä johdattaa sananmuodostuksen motiiveihin ja pyrkii tuomaan esiin sen, että sananmuodostus voi olla tiedostamatonta tai tiedostettua, huomaamatonta aktiivista toimintaa, jolle on lähes aina tilanteinen tarve. Käytännössä tässä muodostuksessa verrataan aina nimettävää kohdetta maailmantietoon ja kielestä olevaan tietoon ja muodostetaan näitten pohjalta uudisilmaus. Tämä muodostus on aina analogista eli muut sanat ja nimet huomioon ottavaa ja niistä lähtevää toimintaa.

C:1.1.1 Tarve sanan- ja nimenmuodostukseen

Uusia sanoja muodostetaan monenlaisista syistä. Lapset muodostavat uusia sanoja, koska eivät tunne oikeaa sanaa, koska pyrkivät täsmällisempään ilmaisuun (niin kuulijan kuin oman käsitejärjestelmänsä kannalta) tai koska haluavat leikitellä sanoilla (Lieko 1998: 550–551), ja lienee todennäköistä, että aikuistenkin sananmuodostusmotiivit ovat samat, toki mahdollisesti eri yleisyyssuhteissa. Nämä kaikki motiivit pätenevät soveltaen myös nimistön alalla, vaikka nimistöntutkimuksessa osittain käytetäänkin eri termejä ja näkökulma onkin toinen (yleensä diakronisempi, ts. nimistöntutkimuksessa muutoksia ja välivaiheita nähdään usein ketjuna, kun taas sanastontutkimuksessa näkökulma on enemmän yksittäisten muutosten mekanismeissa). Mitä lapsen ja aikuisen motiiveihin vielä tulee, on hyvä myös muistaa, että aikuisen sanavarasto on laajempi eikä hänellä näin ollen ole niin usein tarvetta olla kielellisesti luova. Lisäksi aikuinen osaa myös muodostaa pitempiä ilmauksia ja kykenee näin käyttämään erilaisia attribuuttirakenteita – kaikkia kohteen keskeisiä ominaisuuksia ei siis ole pakko saada kiteytettyä yhteen sanaan. Aineiston monimielisimmät ilmaukset kuitenkin osoittavat, että tähänkin pystytään.

Valtaosa lapsen kielen uudismuodosteista on tilapäisiä (Lieko 1998: 554), ja lyhytikäisyyttä ja tilapäisyyttäkin on pidetty tyypillisenä myös slangisanastolle (esim. Nahkola ja Saanilahti 2000: 90). Uudismuodosteiden jääminen tilapäisyyksiksi on ilmeisesti tyypillistä myös aikuisten luomalle nimistölle ja sanastolle (Andersson 1997: 51, huom. myös VISK § 399, 410), vaikka asiaa ei ole kokeellisesti tutkittukaan. Lyhytikäisen nimistön olemassaoloa on ounasteltu aiemminkin (esim. Kajanne 1968: 12). Tilapäisyys voi olla seurausta siitä, että vastaava nimeämistarve tai tarve käyttää tiettyä sanaa tai nimeä ei koskaan uusiudu, tai siitä, että nimi hylätään hyväksyttämiskierroksella (Seppälä 2009: 41–45).

C:1.1.2 Sananmuodostus ja analogia

ISK määrittelee sananmuodostuksen yleisperiaatteiksi, joiden mukaan lekseemit rakentuvat ja uusia voidaan muodostaa. Tärkeimmät sananmuodostustavat ovat johtaminen eli derivaatio (sisältäen muottiin valamisen, takaperoisjohtamisen ja typistesanat) ja yhdistäminen eli kompositio. Väljemmin sananmuodostus voidaan ymmärtää sovittamisena ja mukautumisena kielessä jo olevien sanojen rakennemalleihin, sanahahmoihin ja muotteihin. Myös lainasanat mukautetaan kieleen paitsi fonologisesti myös sanahahmot huomioon ottaen. (VISK § 146, § 150, § 167, Häkkinen 1997: 101–102, 108.)

Voidaan puhua sanaston kartuttamisesta tai karttumisesta sen mukaan, nähdäänkö kielenkäyttäjät aktiivisina uutta luovina toimijoina vai ajatellaanko kielen olevan itsenäinen, omaa elämäänsä elävä organismi. Vastaavasti voidaan pitkälti sitoa toisiinsa sanojen rakenne tai muodostaminen, joskin nämä eivät ole täysin sama asia. Olemassa olevissa sanoissa ja nimissä voi olla rakenteita, jotka eivät enää ole produktiiveja, ts. joita ei enää nykytilanteessa todennäköisesti käytetä uusien ilmausten muodostamiseen. Häkkinen toteaakin, että vaikka sananmuodostusoppi eli leksikaalinen morfologia pyrkiikin ensisijaisesti kuvaamaan käytössä olevia sananmuodostusaineksia ja -tapoja, jonkin keinon käytössä olevuuden tai olemattomuuden rajaaminen on kuitenkin vaikeaa, sillä uusia sanoja voidaan muodostaa myös toisista sanoista saatujen, mahdollisesti jo epäproduktiivien mallien mukaan (1995: 139). Nykyisin produktiivisuus (johtimen kyky esiintyä uusissa johdoksissa) pyritäänkin rajaamaan ahtaasti, ja tarvittaessa puhutaan laajemmin karttuvista johdostyypeistä (VISK § 164). Johdosten ja johdinten joukkoa on alettu kursia kokoon, sillä johtaminen on alettu nähdä toisin. Tämän taustalla on muun muassa Kosken (1982: 91) näkemys siitä, että johto-opista keskusteltaessa synkronista ja diakronista tarkastelua ei tulisi aiheettomasti sekoittaa: se, mikä on kielihistoriallisesti johdos, ei välttämättä kielitajussa ole sitä. Nykykielen käyttäjän näkökulmasta esimerkiksi sanoilla rumpu ja rumpali on yhteys, vaikka kysymys ei kielihistoriallisesti suomen kielen johtosuhteesta olekaan. Synkronisessa perspektiivissä rakenne-analyysi ja muodostusmahdollisuudet voidaan pitkälti samastaa, etenkin analogisuuteen uskoen, ja siksi käsittelen ne yhdessä. Koska tutkin vain substantiiveja ja erisnimiä, jätän muun muassa verbien muodostamiseen liittyvät sananmuodostuksen ilmiöt käsittelemättä.

C:1.1.3 Nimenmuodostus, nimitypologia ja termit

Nimenmuodostuksessa on jo pitkään lähdetty siitä, että nimet muodostetaan kielen aineksista osaksi nimisysteemiä analogiaa hyödyntäen. Seuraavassa esitetään erilaisia termejä tästä aiheesta ja valitaan niistä tähän tutkielmaan sopivat.

Nimenmuodostuksen ja nimitypologian ympärillä käytettyjen termien hierarkia on hiukan sekava. Seuraavassa määritelmiä vuoden 1974 kirjasta Nimistöntutkimuksen terminologia:

  • nimijärjestelmä eli nimisysteemi = jokin nimistö systemaattisena kokonaisuutena, esim. syntaktiselta, toiminnalliselta tms. kannalta
  • nimityyppi = erilaisin perustein muusta nimistöstä erottuva nimien tyyppi, esim. johdostyyppi, perusosatyyppi, nimiin sisältyvän sanaston perusteella olemassa oleva nimityyppi
  • nimeämistapa = tapa antaa nimiä, piirteiltään enemmän syntaktinen ja semanttinen kuin morfologinen
  • nimeämismalli = malli tai kaava, jonka mukaan muodostetaan uutta nimistöä
  • nimenmuodostusperiaate = nimenmuodostustapa ennen kaikkea morfologiselta tai syntaktiselta kannalta
  • muodostaa = kokoonpanna nimi sanoista

Nimistöntutkimuksen perusteet -teos mainitsee tavoitteekseen myös terminologian päivittämisen ja täsmentämisen (2008: 11). Hakemiston avulla löydettyjen esimerkkien perusteella tätä voidaan arvioida:

  • Nimitypologia s. 39, 40 = "Nimitypologinen tieto sisältää tietoja siitä, millaisia nimet ovat fonologisesti, morfologisesti, syntaktisesti ja semanttisesti. – –. Kun tutkitaan nimitypologiaa, saadaan tietoa siitä, minkälaiset rakennepiirteet, mitkä leksikaaliset ainekset ja minkälaiset nimisysteemiin kuuluvien nimien väliset suhteet ovat nimistössä tavallisia."
  • Nimisysteemi s. 21 = tietynlajisten nimien muodostama järjestelmä, jossa vallitsevat tietyt rakenteelliset ja toiminnalliset periaatteet. Tässä yhteydessä mainitaan myös termi nimikategoria, joka viitannee erilajisiin nimiin (s. 22).
  • Nimityyppi s. 39 = termiä ei määritellä tarkkarajaisesti, mutta sen merkitys on ilmeisesti sama kuin ennenkin. "[Nimi]mallit voivat olla rakenteellisia eli perustua tiettyihin rakennetyyppeihin (esimerkiksi la/lä-talonnimet) tai esimerkiksi leksikaalisia (tietyn elementin sisältävä nimityyppi, esimerkiksi Väärä-nimet)." Huomaa myös, että käsitettä nimimalli ei ole hakemistossa.
  • Nimeämismalli s. 222 = termiä ei määritellä; "uudet suomalaiset sukunimet syntyivät näin yleisesti omaksuttujen nimeämismallien [Virtanen, Laine jne.] pohjalta". Termi on ilmeisesti Sramékilta, jolla on myös nimeämisperustemalli ja sananmuodostusmalli (vrt. Mallat 2007: 30; sekavuutta lisää, että Mallat viittaa juuri edellä Srámekin systeemiajatuksiin, vrt. seuraavaan kohtaan nimenmuodostusmalli).
  • Nimenmuodostusmalli s. 21 = ei määritellä, mutta mainitaan olevan nimisysteemien perusta.
  • Nimenmuodostussääntö s. 40 = ei määritellä, mutta käytetään uutta nimeä muodostettaessa. "Sääntöjen tai nimiopin sijasta voidaan puhua nimitypologiasta, joka tarkoittaa nimien luokittelua rakenteellisten seikkojen perusteella erilaisiin tyyppeihin. Kielenpuhujat tunnistavat kielestä näitä erilaisia nimityyppejä ja muodostavat uudet nimet analogisesti nimitypologisia malleja [sic!] noudattaen.
Esimerkkien lähiluku osoittaa, että terminologian täsmentämisessä ei välttämättä ole onnistuttu täysin, sillä teoksessa puhutaan mm. sekä nimimallista, nimeämismallista, nimenmuodostusmallista että nimitypologisista malleista määrittämättä näiden suhdetta toisiinsa. Hiukan epämääräiseksi jää myös sikermä, johon kuuluvat erilajiset nimet, nimikategoria, nimisysteemi ja nimityyppi. Entä onko nimenmuodostusmallilla ja -säännöllä minkälainen suhde?

Olen tulkinnut käsitteiden hierarkian ja valinnut soveltuvat termit seuraavasti:

  • Käytän nimikategorian sijasta termiä nimilaji kuvaamassa nimistön alaryhmiä (paikannimet, henkilönnimet jne.). Mielestäni "kategoria" on terminä liian väljä ja voi kuvata oikeastaan minkä tahansa laajuisia ryhmiä, kun taas "laji" vaikuttaa sellaiselta käsitteeltä, että sitä ei ainakaan aivan pienestä kategoriasta voi käyttää.
  • Kussakin nimilajissa vallitsee oma systematiikkansa (vrt. NP 2008: 42), järjestelmänsä eli nimisysteeminsä. Myös osasysteemi tai alasysteemi saattavat olla tarpeellisia käsitteitä (vrt. Zilliacus 2002: 252).
  • Nämä systeemit eli järjestetyt joukot koostuvat erilaisista osista eli alakategorioista eli nimityypeistä ja niiden keskinäisistä suhteista eli niihin liittyvistä (abstrahoitavissa olevista) säännöistä. Tyyppejä ja vastaavasti sääntöjä ja malleja voidaan ryhmitellä fonologisin, morfologisin, leksikaalisin, syntaktisin ja semanttisin perustein.
  • Typologia eli tyyppioppi viittaa siihen, millaisista tyypeistä jokin koostuu ja miten kategoriat on muodostettu. Nimitypologia siis on oppi nimilajiin kuuluvista tyypeistä, tyyppien erottamisesta ja tyyppien ominaisuuksista. Jonkin nimilajin typologia onkin ainakin lähes synonyyminen ilmaus nimilajin systeemikuvaukselle.
  • Uutta nimistöä tuotettaessa (nimenmuodostus, vrt. sananmuodostus) tai vanhaa muokattaessa nämä nimityypit ja niihin kuuluvat yksittäiset nimet toimivat nimimalleina. Voitaisiin myös puhua mallinimistä (vrt. mallisanajohto), mutta tässä tutkielmassa termi voisi sekaantua tuotemallien nimiin. Erilliset nimeämismallin ja nimenmuodostusmallin käsitteet lienevät useimmissa yhteyksissä tarpeettomia ja sekaantuvat osin toisiinsa. Nimenmuodostussääntö on ilmeisesti myös NP:n (2008: 40) mukaan toissijainen termi.

Edellä katsoin sananjohdossa analogian merkityksen painottamisen saaneen alkunsa Räisäsen artikkeleista ((1978 ja 1979). Nimenmuodostuksessa mallien ja analogian keskeistä merkitystä nimenmuodostuksessa, erityisesti paikannimen muodostamisessa, alettiin korostaa jo hiukan aikaisemmin Kiviniemi 1977). Analogisesti muottiin valamisen kanssa voisikin olla paikallaan puhua myös mallinimien perusteella abstrahoituvista nimimuoteista.

C:1.1.4 Koonti nimien ja sanojen muodostamisen perusajatuksista

Ajatus proprien muodostamisesta leksikaalisten elementtien (sekä sanojen että nimien) ja analogisten mallien pohjalta lienee onomastiikassa yleisesti hyväksytty ajattelutapa. Paula Sjöblomin suomalaiseen nimistöntutkimukseen tuoma kognitiivinen selitys kuitenkin kytkee tämän lisäksi yhteen nimenmuodostuksen ja muiden ilmausten muodostamisen. Näin myös nimeen sisältyvien elementtien suhde itse nimeen hahmottuu paremmin. (Sjöblom 2006: 65–67.) Sjöblomilainen ajattelu voitaneen tiivistää seuraavasti: sekä nimet että sanat muodostetaan olemassa olevista kielenaineksista jonkin entiteetin kuvaajiksi. Vastaavasti kielenkäyttäjäperspektiivistä nimiä ja sanoja tulkitaan myös niiden sisältämien leksikaalisten elementtien ja maailmantiedon perusteella. Esimerkiksi paikannimeä Haukivuorenranta käytettäessä ja ajateltaessa myös elementti hauki voi aktivoitua, vaikka perinnäisen paikannimistön tutkimuksen mukaan nimeen sisältyy vain valmiina nimenä siihen sisältynyt ja vain mäen- tai vaikkapa kylännimeen viittaava Haukivuori.

Edelleen muodostaminen on analogista ja perustuu toisten nimien ja sanojen antamaan malliin. Nimistöntutkimuksessa voidaan ajatella, että mallina ehkä tavallisimmin käytetään saman nimilajin nimiä (esim. Sjöblom 2006: 65). Näin varmasti usein onkin, mutta tämä ei sinänsä ole välttämätöntä, vaan toisen nimilajin nimimallia käyttämällä voidaan luoda myös nimilajien välinen intertekstuaalinen viittaus. Kissan nimeäminen henkilönnimellä voi siis inhimillistää kohteensa perinnäistä kissannimeä paremmin, ja vastaavasti tuotteen nimeäminen paikannimistön nimimallin mukaan saattaa tuottaa esimerkiksi illuusion siitä, että tuotteella on konkreettinen fyysinen alkuperä, toisin sanoen tuote tavallaan lokalisoituu. Miten tätä nimistössä toimivaa ajatusta voidaan sitten soveltaa sanastontutkimukseen? Nimilajeja vastaisivat varmaankin sanalajit, kuten reenosia tarkoittavat sanat, ämpäreitä tarkoittavat sanat ja niin edelleen. Johdannon luvussa A:1.5 todettiin, että tarkoitteenmukainen nimilajien luokittelu vastaa ihmisten mielikuvaa todellisuudesta, mutta ei välttämättä toteudu aina nimien kielellisten piirteiden tasolla. Käytännössä analogian soveltamisessa vaikuttavat sekä merkityksellinen läheisyys että muodollinen läheisyys. Samanmuotoisia sanoja käytetään mallina myös lähimerkityksisen rakenteen tuottamisessa (esim. nimiäiset pro nimeäjäiset mallisanan ristiäiset mukaan, sillä risti on yleisempi kuin verbi ristiä). Myös säännöllisenä pidetty johtaminen perustuu viime kädessä analogiaan. Johdinten merkitykset ovat usein epämääräisempiä kuin on tapana ajatella, ja merkitys abstrahoidaan muista samanmuotoisista johdoksista tiedetyn perusteella.


Siirry seuraavaan alalukuunC:1.2 Lisäävä johtaminen ja lyhentäminen