D:4.2 Muottiin sijoittaminen

Tässä alaluvussa esitellään ne aineistoon kuuluvat nimet, joiden sekundääriosa on syntynyt muottiin sovittamalla typistämistä ja / tai suffiksaatiota käyttäen. Niin lainojen mukautumisessa kuin johtamisessakin on oikeastaan kyse siitä, että uusi sana mukautetaan johonkin jo olemassa olevaan muottiin ja taivutustyyppiin. Alaluvun käsittelyjärjestys ja rakenne pohjautuvat käytettyihin muotteihin. Lopuksi esitellään kootusti kyseisten muottien käytön yleisyys.

D:4.2.1 Tarkastelun pääpaino käytetyissä muoteissa

Olen tuonut luvussa C:1.2 esille näkemykseni siitä, että johtamisessa on aina kysymys muottiin sijoittamisesta. Muottinmukaisia tuotteita voidaan saada myös typistämällä kantasanaa (Cadillac Eldorado → Eldo). Molempiakin keinoja tarvitaan usein: International-traktorin nimiä Natikka ja Natku varten originaalinimeä on pitänyt lyhentää molemmista päistä ja vielä suffiksoidakin. Tässä prosessissa on useita tutkimisen arvoisia asioita:

• Olennaisin tutkimani kysymys on se, millaisia nämä käytetyt muotit ovat, sekä muotonsa että mahdollisen merkityksensä puolesta.
• Toinen kysymys olisi se, minkä verran kantasanasta on jäänyt jäljelle muottiin sijoitettaessa. Tämä vastaa likipitäen perinteisemmän näkökulman kysymystä siitä, mistä kohtaa kantasana katkaistaan.
• Millasia tilkkeitä muottiin sijoittamisessa on hyödynnetty vajaustilanteissa?
• Miten törmäystilanteet on ratkaistu?

Käytännössä tarkasteluni keskittyy ensin mainittuun kysymykseen, jota olen pitänyt kiinnostavimpana. Muitakin kysymyksiä sivutaan käsittelyn yhteydessä, mutta niihin ei syvällisemmin paneuduta, sillä aineistosta saamani yleisvaikutelma on tukenut em. muottiteoriaa (C:1.2). Kannat siis tyypillisesti katkaistaan toisen tavun alussa mahdollisesti olevan konsonanttiaineksen jäljestä, ja sijoitusvaiheessa vajaustilanteet ratkaistaan analogioiden pohjalta täydentämällä ja törmäystilanteet jo vuosisatoja vanhoilla fonotaksin määräämillä assimilaatiosäännöillä.

D:4.2.2 Suffiksilliset muotit

D:4.2.2.1 -i

Konsonanttiloppuiset vierassanat mukautetaan yleisesti suomen kieleen lisäämällä loppuun -i. Tällä suffiksilla, johtimella tai formantilla ei ole erityistä merkityssisältöä. Tarvetta suomalaistamisjohtimelle onkin, sillä suomen kielessä sananloppuisina voivat esiintyä vain konsonantit l, n, r, s ja t. Lisäksi näilläkin konsonanteilla on distribuutiorajoituksensa. Sananloppuinen t esiintyy vain monikon tunnuksena, Ut-johtimella muodostetuissa sanoissa, II partisiipin tunnuksessa, yks. 2. ja mon. 3. persoonan päätteessä ja mm. sanoissa tuhat, kevät ja nyt, joten t-loppuisetkin vierassanat on käytännössä pakko suomalaistaa suffiksilla. Käytännön arkikielessä useat sallittuihinkin yksinäiskonsonantteihin päättyvät sanat suomalaistetaan -i-suffiksilla, esimerkiksi laser → laaseri ja Pascal → Pascali. -i-suffiksi on ollut yleisin konsonanttiloppuisten sanojen suomalaistamissuffiksi koko suomen kirjakielen olemassaolon ajan, ja se on luultavasti peräisin useammaltakin taholta. Jonkin verran sanoja väitetään suomalaistetun myös -a-suffiksilla, mutta väite on sikäli erheellinen, että useissa a sisältyy originaaliin, joka on yleensä kreikan- tai latinankielinen (aksiooma, probleema; probleemasta ks. esim. Koukkunen 1990). Amerikansuomen sanakirjassa -i-suffiksilla on suomalaistettu peräti 81 % amerikanenglannin konsonanttiloppuisista sanoista muiden loppuvokaalien ollessa huomattavasti harvinaisempia (Virtaranta 1992: 26).

Periaatteessa mistä tahansa vieraskielisestä nominista voidaan tehdä suomenkielinen sana mukauttamalla sana muutoin suomen fonotaksiin ja lisäämällä sanan loppuun i. -i-suomalaistamissuffiksin yhteydessä tapahtuu kuitenkin usein myös geminoituminen: jos originaalisana päättyy äännettynä tai kirjoitettuna obstruenttiin, se kahdentuu -i-suffiksin edellä. Geminaation tarkoitus lienee astevaihtelun helpottaminen samaan tapaan kuin monissa muissakin suomen johdoksissa. Hakulisen (2000: 227–228) mukaan tuntemattomasta syystä monissa johdosnomineissa sanan ensimmäisen ja toisen tavun rajalla olevaa yksinkertaista k, t, p -äännettä vastaa kantasanassa tai toisessa saman sanan johdoksessa geminaatta tai toisaalta klusiilittomuus (aukea : aukko, vireä : virkeä : virkku, kinner : kintere : kinttu). Astevaihtelun mahdollistamisen lisäksi toinen geminaation luonteva selitys on, että kieli pyrkii luomaan selvemmän eron kantasanan ja johdoksen taivutettujen muotojen välille. Samalla vältytään kvalitatiivisen astevaihtelun heikkoa astetta edustaneiden spiranttien (β, δ, γ) kadon aiheuttamilta ongelmilta ja homonymialta (auko : auon; virko : viron) ja saadaan johdos eroamaan riittävästi kantasanastaan (vrt. Suomi ym. 2006: 199, 216). Itkosenkin (1966: 250) mukaan astevaihtelukielten johdoksissa vartalokonsonantisto on usein toinen kuin kantasanassa. Deskriptiivisanoissa "kannan venyttämisellä" on havaittu myös deskriptiivinen funktio (Kulonen 2010: 88–90, 237–240). Lisäksi pitää toki huomata, että useissa lainasanoissa vieraan kielen klusiili on prosodisista syistä kuultu geminaattana (dansa → tanssata).

Tavuluku on olennainen asia, sillä edellä mainittu geminaatioilmiö toteutuu eri todennäköisyydellä tavuluvun mukaan: kaksitavuissa kahdentuma tulee pääpainollisen ja painottoman tavun rajalle ja on näin erityisen luonteva. Useampitavuisissa nimissä kahdentuminen tekee ilmauksesta usein raskaan ja kömpelön kuuloisen eikä siksi ole niin säännöllistä. Astevaihtelun vuoksi kolmitavuisessa sanassa voi olla enintään yksi kahdennus. Tämä muotti on siis käytännössä sarja useita samantapaisia muotteja, joissa tavuluku vaikuttaa mahdolliseen tai ainakin todennäköisimpään tavuhahmoon.

Kaksitavuiset -i-johtimella muodostetut nimet

Alaluvussa D:3.1.1 esitetyn suomalaistamissäännön kohdan 5.1 mukaan kantasanan sananloppuinen obstruentti kahdennetaan säännönmukaisesti -i-johtimen edellä. Kahdennuksena voidaan myös pitää Buick → Buikki -tyypin -kk-yhtymää, kun oletetaan, että suomen kielessä sananloppuisia geminaattoja ei ole olemassa.

Kaksitavuisia kulkineennimiä, joissa alkuperäisen nimen lopussa obstruentti kahdentuu i:n edellä ovat mm. Buikki, Dartti, Emssi, Foortti, Jeeppi ja Saappi. Lyhenteessäkin oleva obstruentti voidaan kahdentaa (Gelssi 'Vauxhall VX 2300 GLS'). Vastaava kahdennus toteutuu myös -f-loppuisilla originaaleilla (Kolffi 'Volkswagen Golf'). Kahdennussääntö toteutuu myös nimissä, joiden vartalo jonkin muokkauksen jälkeen päättyy edelleen obstruenttiin (mm. alkuheittoinen Larkki 'Buick Skylark', sekauksellinen Gloffi ∼ Loffi 'VW Golf' ja loppuheittoinen Lincci ~ Linkki 'Lincoln'). Aineiston valossa vaikuttaa siltä, että kahdentumaan kykenevät oikeastaan suomen kielen tavanomaisten obstruenttien lisäksi myös soinnilliset klusiilit ja frikatiivit (mm. Burbbi 'Chevrolet Suburban', Nuffi 'Nuffield-traktori'). Geminaatta-f saattaa korvautua monissa murteissa -hv-aineksellakin (Nuhuvi). Poikkeuksellisesti on geminoitunut myös Amazon-nimen lopussa ollut n nimessä Sonni 'Volvo Amazon'.

Pääsäännön mukaisesti sellaisia sananloppuisia konsonantteja, jotka eivät ole suomen kieleen kuuluvia obstruentteja, ei kahdenneta. Tällaisia äänteitä tai kirjaimia olisivat teoriassa siis c, d, h, j, l, m, n, ŋ, q, r, v, x ja z. Edellä todettiinkin jo, että myös vierasperäiset obstruentit b, g ja f voivat kahdentua, mutta d ei (esim. Cädi). Tämä lienee seurausta siitä, että d on vierasperäisenä konsonanttina jo siinä määrin mukautunut suomeen, että sen distribuutio on vierassanoissakin rajallinen. Kahdentumatta on usein jäänyt esimerkiksi Ford-nimen -t ∼ -d aines. Vaikka kahdennuksen sisältävistäkin nimivarianteista on esiintymiä, Foordi ∼ Foorti ∼ Voorti 'Ford' vaikuttaa yleisemmältä. d kahdentuu vain silloin, kun se voidaan ääntää t:nä ja tulee näin geminaatioilmiössä kohdelluksi t:n tavoin. c ja q taas käytännössä ääntyvät useimmiten k:na ja käyttäytyvät siis klusiilin tapaan kahdennusasiassa (Merc|ury → Merkki). v, h ja j taas eivät suomessa juuri koskaan esiinny geminaattoina (pois luettuina hihhuli ym.; murt. la(u)vvantai, Kaijjaani ym.), eivätkä siksikään voi kahdentua. Käytännössä -i-vokaalia edeltävät yksinäiskonsonantit voivat siis olla puolivokaaleja (v, h, j), nasaaleja (m, n, ŋ) tai likvidoita (l, r). Enimmäkseen näitä ei olekaan kahdennettu (Vani, Zimi, biili).

Sanan- tai kannanloppuiset klusiilit ovat jääneet kahdentumatta varsin harvoin, esimerkiksi nimissä Cadi 'Cadillac', Trabi 'Trabant' ja Proki 'Brockway-linja-auto'.

Kaksitavuisen nimen ollessa yhdysnimen perusosana kahdentumattomuus on oikeastaan vieläkin luonnollisempaa, sillä sana painottoman ja painollisen tavun oppositio heikkenee yleensä loppua kohti. (Sama painosuhteiden tasoittuminen näkyy suffiksaalin astevaihtelun muuttumisessa epäsäännölliseksi sanojen pidetessä.) Aineistossani ei esimerkiksi ole yhtään itsenäistä Saabi-esiintymää, Saappeja sen sijaan runsaastikin. Nelitavuisen yhdysnimen lopussa tällainen "heikkoasteinen" Saabi on kuitenkin luontevampi kuin yksin esiintyessään (Sikasaabi, Kuplasaabi).

Sananloppuisten yksinäiskonsonanttien lisäksi kanta voi myös päättyä obstruenttiyhtymään ks tai ts, jotka yleensä merkitään grafeemilla x ja z. Näihin sisältyvät ainekset eivät tietenkään kahdennu (Dexi 'Toyota Corolla DX', Veksi 'Vauxhall VX', Mitsi 'MZ-moottoripyörä'. Aineiston psi-lopuissa p-aines on epenteettinen tai lohkosyntyinen (Tempsi 'Ford(son) Thames', Mopar ← Motor Parts).

Seuraavassa laatikossa esitellään ne aineiston nimet, joissa on kaksitavuinen i-loppuinen sekundääriosa.
Nimet, joissa -i ja jotka ovat kaksitavuisia:

Kolmitavuiset -i-johtimella muodostetut nimet

Kolmitavuisen nimen painorakenne on kaksitavuiseen verrattuna epäsäännöllisempi, ja nimen "rytmiin" vaikuttavat myös sen tavujen pituudet. Kolmitavuiset nimet ja kolmitavuisen -i-loppuisen perusosan sisältävät nimet on käsitelty tässä yhdessä, koska yhdysnimien jälkiosat ja itsenäiset kolmitavut eivät eroa toisistaan senkään vertaa kuin kaksitavuissa.

Kolmitavuisessa nimessä -i-äännettä edeltävä obstruenttiaines on useimmiten geminaatta, kuten kaksitavuisissakin nimissä totesimme yleensä olevan. Pitkän ensitavun sisältävissä nimissä on kahdennuksia (Fiiatti, Kutlassi, Leinpussi, Leitgreitti, Nyyportti, Passatti, Starletti, Talpotti, Valmetti, Taavetti jne.) Hieman terävämmän vaikutelman taas antavat nimet, joiden ensitavu on lyhyt (mm. Kivikki, Fregatti, Kadetti, pikappi, Plimutti &sim Plymoutti). Lyhyenä olen pitänyt myös konsonanttiyhtymällä alkavaa tavua. Kahdennus on tehty myös, jos sanan ensitavu on ollut lyhyt ja konsonanttiyhdistelmän jälkimmäinen jäsen on ollut obstruentti (Kalantti, Rapantti, Resentti, Skylarkki). Kuten kaksitavuissakin, -ks-yhtymän jälkikomponenttina oleva s ei kuitenkaan kahdennu (Hiluksi).

Säännön mukaisesti loppukonsonantti ei ole kahdentunut nimissä, joiden kantaoriginaali on loppunut nasaaliin tai likvidaan. Aineiston nimissä yleisiä ovat erityisesti -ri-loput, lähinnä yleisen englannin kielen -er-tekijännimijohtimen vuoksi. Jostakin syystä tämän ryhmän nimissä on kuitenkin joissakin tapauksissa muita äänteellisiä mukautumia, jotka ilmeisesti tekevät nimistä suomalaisemman oloisia. Jos kolmitavuisen nimen kaksitavuisessa originaalissa tavujen rajalla on nimittäin ollut yksinäiskonsonanttina tai konsonanttiyhtymän jälkikomponenttina obstruentti, tämä on kahdentunut. Nimiä, joissa originaalin sisällä on ollut obstruentti, mutta lopussa ei, ovat mm. Bakkeri, Jorkkeri, Linkkolni, Nekkari, Noppeli ja Ranssami. Mikäli ensimmäisen ja toisen tavun rajalla on nimioriginaalissa ollut valmiiksi geminaatta tai konsonanttiyhtymä, tällaiset on luonnollisesti säilytetty lyhytloppuisessa nimessä. Lyhytloppuisella tarkoitan nimeä, jonka lopussa ei ole tapahtunut geminaatioilmiötä i-johtimen edellä. Sanansisäisen geminaatan säilyttäneitä nimiä ovat mm. Nissani ja Pillari ja konsonanttiyhtymän mm. Rysleri, Datsuni, Platseri, Sarkeri ja Ääspeni. Myös lyhytloppuisen nimen ensimmäisen ja toisen tavun rajalla ollut yksittäiskonsonantti on säilytetty sellaisenaan, mikäli se ei ole ollut obstruentti. Ensimmäisen tavun pituudesta riippumatta yksinäiskonsonanttinsa ovat säilyttäneet mm. Döfääni, Koukaari, Majuri, Roveri ∼ Rooveri ja Teerinki.

Pääsäännön vastaisesti obstruentti on jäänyt kahdentumatta nimissä Setori 'Zetor-traktori' ja Kaiseri 'Kaiser' – säännönmukainen asu olisi siis *Settori. Yksinäiskonsonanttina esiintyvä sanansisäinen t ei toisaalta ole kahdentunut yhdessäkään muussa aineiston nimessä, vaikkeivät sanarakenne ja fonotaksi sitä sinänsä estäkään; onhan suomessa muun muassa sanat kottura ja konttori. Pääsäännön vastaisesti taas ei-obstruentti on kahdentunut nimessä Pellairi 'Chevrolet Bel Air'. Kahdentumisen syynä lienee originaalin kaksiosaisuuden aiheuttamat muutokset -l-äänteen kvantiteetissa originaalia suomalaisittain äännettäessä.

Seuraavassa laatikossa esitellään aineiston nimet, joissa on kolmitavuinen i-loppuinen sekundääriosa.
Nimet, joissa -i ja jotka ovat kolmitavuisia:

Neli- ja useampitavuiset -i-johtimella muodostetut nimet

Myös neli- ja useampitavuiset nimet käyttäytyvät originaalin lopussa olevan obstruentin suhteen samoin kuin lyhemmät nimet (Chevroletti ∼ Servoletti, Cähdiläkki ∼ Kadillakki ym., Koronetti, Peukeotti, Pontiakki ja Valiantti). Pienenkin aineisto-otoksen perusteella voi epäillä, että nimissä, joissa kolmannen ja neljännen tavun rajalla on geminoitunut obstruentti, ei voi muualla sanassa olla geminaattaobstruenttia.

Säännön mukaisesti kahdentumaa vaille ovat jääneet nimet, joissa originaali on päättynyt likvidaan (l,r) tai nasaaliin (m,n). Viisitavuisiin nimiin, joissa ei ole yksimoraisia tavuja, sääntö soveltuu normaalisti ilman lisäyksiä, koska nimien kolme viimeistä tavua hahmottuvat kolmitavuksi. Tällaisia viisitavuisia nimiä ovat Kastervaakeni 'Volkswagen-pakettiauto' (← Kastenwagen) ja Katepillari 'Caterpillar-puskutraktori'. Samoin käyttäytyy myös kuusitavuinen Olotsimooppeli 'Oldsmobile', jonka jälkiosa myös hahmottuu kolmitavuiseksi. Pääsääntöä ilman lisäyksiä noudattavia nelitavuja on kuitenkin vain yksi: Sallenkeri 'Dodge Challenger'. Jos oletamme, että myöskään rd-yhtymän jälkikomponentista syntyvä -t-aines ei kahdennu (vrt. Voorti edellä), säännönmukainen muodoste on myös Firebirti 'Pontiac Firebird'. Muissa nelitavuisissa nimissä, joiden originaalin lopussa on ollut yksinäinen nasaali tai likvida, sivupainollista tavua on haluttu korostaa joko geminoimalla originaalin kolmannen tavun alun konsonantti (Ferkussonni ∼ Verkussonni ∼ Verkussoni ja Senaattori) tai pidentämällä toiseksi viimeisen tavun vokaaliainesta (Amazooni, Amerikaani, Jaguaari, Vakoneeri, Voresteeri).

Sananlopun äänteistöltään hiukan erikoisempia ovat nimet Pelarutsi 'Belarus-traktori' ja Serpakohvi 'jokin armeijassa vuonna 1953 ollut kuorma-auto'. Pelarutsi-nimen -ts-yhtymä on odotuksenmukainen, jos oletetaan lainaoriginaaliksi slaavilaisen nimen osin hyperkorrektiakin ääntämystä mukaileva Belaruz. Serpakohvi-nimen -hv- voisi hyvin edustua -ff-yhtymänäkin (Koffin tapaan), mutta ilmeisesti pidemmällä sanassa -ff-geminaatta ei ilmeisestikään ole yhtä yleinen kuin ensimmäisen ja toisen tavun rajalla. Serpakohvi-nimen muistanut informantti oli myös jo iäkäs itäsuomalainen maalaismies, jonka idiolektiin -ff-yhtymä ei välttämättä kuuluisi muutenkaan.

Lisäksi -i-aines esiintyy suffiksin liittymistä avustavana vokaalina konsonanttialkuisella johtimella muodostetuissa sanoissa, jotka perustuvat joko luonnostaan konsonanttiloppuiseen tai katkaisemalla syntyneeseen konsonanttiloppuiseen kantaan.

Seuraavassa laatikossa esitellään aineiston nimet, joissa on kaksitavuinen i-loppuinen sekundääriosa.

Edellä esitettyjen moninaisten sääntöjen lisäksi tulee myös huomata, että vieraskielisten sanojen painollisen tavun vokaalia vastaa yleensä suomen kielessä pitkä vokaali. Jos nimi on kuitenkin lainattu kirjallisessa muodossa tai lainauksen taustalla oleva ääntämys ei ole alkukielen mukaisesti painotettu, sääntö jää usein toteutumattakin.

D:4.2.2.2 -U

Karttunen mainitsee artikkelissaan slangijohtimen -u ja esittää esimerkkisanat handu 'käsi', stuidu 'ylioppilas, opiskelija' ja stenu 'kivi' sekä myöhemmin sanat kloku 'kello' ja flisu 'pullo', papru 'paperi'. Lisäksi hän esittää slangijohtimen -ru ja sillä muodostetut sanat kikru 'kiikari' ja sokru 'sokeri'. (1989: 150.) Paunonenkin esittää pitkän slangijohdinluettelonsa jälkeen lisäyksenä -u-aineksen, joka tavataan esimerkiksi sanoissa kafru 'kaveri' ja kifru 'kivääri' (2000: 27). -ru-suffiksia on oikeastaan turha pitää suffiksina, koska useissa tapauksissa -r-aines on peräisin heittyneestä sanavartalosta; Karttusen esimerkkien lisäksi vastaava "johdos" on myös esimerkiksi kakru 'kakara'. Lisäksi Karttunen esittää -ju-johtimen ja sillä muodostetut sanat lodju 'laatikko' ja kudju 'piilo, kätkö'.

Suomen yleiskielessäkin on -u-johdin, joka Hakulisen mukaan pohjautuu vanhaan -oi-johtimeen (2000: 175, 185, 224, 247). Toisaalta -u voi pohjautua ensimmäisen partisiipin tunnukseenkin (ks. D:4.2.2.6 kohta -kku). Monilla -u-johdoksilla on usein deminutiivinen sävy, vaikkei Hakulinen pidäkään verbikantaista -u-nomininjohdinta deminutiivisena (mts. 222). Pitäisin mahdollisena, että osa nykyisistä deminutiivisista -u-johdoksista voisi olla vanhoja deminutiivisia -ut-johdoksia, joista t on kulunut pois (ks. Hakulinen mts. 142). Myös venäjässä -u-vokaali on usein hellittelynimissä. Kalimankin (1909: 149) mukaan -u-johdin kuitenkin on deminutiivinen. Aineiston nimissä slangijohdin ja tavanomainen johdin käyvät yhdessä.

Myöhemmin käsiteltävistä -e-, -a- ja -O-muoteista poiketen aineiston -U-loppuisiin muotteihin sisältyy useimmiten johdin, ts. niiden sananloppuinen -U-aines ei ole sisältynyt originaaliin. Varsinaisia typisteitä ovat vain Fergu ∼ Ferku ∼ Ferkku ∼ Verku 'Ferguson-traktori' ja Mitsu ∼ Mihtu 'Mitsubishi'. Hieman samantapainen on Standard Vanguard m/49 -automallin nimi Vankku. -U-aines sisältyy myös nimien Fosu 'Ford Focus', Magu 'Vauxhall Magnum', Prellu 'Honda Prelude' ja Renu 'Renault' originaalien loppupuoleen. Nämä nimet kuitenkin muistuttavat niin läheisesti varsinaisia -U-johdoksia, että niitä ei ole syytä pitää typisteinä. Epäilyksettä -U-johdoksia sitä vastoin ovat mm. Bemu, Jammu, Mersu ja Vallu 'Plymouth Valiant'. Näitä -U-johdoksia hyödynnetään lisäksi edusosina kaksiosaisissa nimissä. Joillakin edellä mainituista nimistä on lisämerkityksiäkin (Possu, Transu ym.).

Lisäksi -U-aines sisältyy tietenkin -ku-, -kku- ja -Ukka-johdoksiin, jotka on käsitelty tuonnempana. Lisäksi originaaliin kuulumaton -U-aines sisältyy nimiin Rämbylä ~ Rämpylä 'AMC Rambler', Puikutin ∼ Spuikutin 'Buick', Sätkyli ja Käkkylä 'Cadillac' sekä viimeksi mainitusta retrogradisesti derivoidussa nimessä Käkky. Robert Wiander nimittää kotisivuillaan Citroën 2CV -autoa Sätkyliksi. Nimi on sekundäärimuodoste kulkineen katon mekanismiin viittaavasta epävirallisesta nimestä Sätkäkone.

D:4.2.2.3 -e

Hakulinen esittelee Suomen kielen rakenteessa ja kehityksessä nominikantaisen ja verbikantaisen -e^x-nomininjohtimen. Hakulisen mukaan nomininjohdin voidaan palauttaa aikaisempiin asuihin -eh tai -ek, jotka yleiskielessä ja useimmissa murteissakin ovat langenneet yhteen. Nominikantaiset johdokset ovat yleensä -eh-johdoksia (halme, säie, ihme), ja niiden kantasanat ovat tuntemattomia. Verbikantaisissa johdoksissa -k on ilmeisesti vanha preesensin tunnus ja -e- on usein lohjennut vartalosta. (Hakulinen 2000: 119–120, 188–192.) Hakulisen mainitsema perinnäinen -e^x-johdin ei kuitenkaan tule kysymykseen, sillä -e-kulkineennimet taipuvat myöhäisten lainojen tapaan lyhyinä ns. nalle-taivutustyypin mukaan, siis Mosse : Mossen ja Vole : Volen (vrt. halme : halmeen). -e-johtimen tausta on siis toinen.

Karttunen (1989: 150) mainitsee slangijohtimen -e ja esittää esimerkkisanat skole 'koulu' ja skuge 'metsä, skutsi'). Paunonen (2000) taas ei mainitse -e-johdinta lainkaan, vaan vain -de-johtimen, esimerkkisanoinaan nade 'naattaleikki', pide 'piha', kalde 'kallio', kende 'kenttä', vinde 'vino'. Paunosen sanakirjan hakusanoina ovat kuitenkin myös samanmerkityksiset natsku, pitsku, kaltsi, kentsu, ja vindi (vrt. windy 'tuulinen'). Vintsu sen sijaan tarkoittaa Paunosen mukaan 'vinttiä'. Koska -tsu-johdin on slangissa -e-johdinta vanhempi, on ainakin Paunosen mainitseman -de-johtimen -t-aines sekundääri eikä näin ollen kuulu johtimeen. Lisäksi Karttunen on sikäli oikeassa siinä, että kyseessä on pikemminkin -e-johdin, sillä -e-suffiksia tavataan useiden eri konsonanttien jäljessä (skole, skuge, stobe, Hande jne.). Suffiksia näyttäisi edeltävän usein juuri soinnillinen klusiili. Sekä aineistossa että henkilönnimistössä (luultavasti slangissakin) on oikeastaan kaksi kaksitavuista -e-loppuista sanatyyppiä, joita nimitän Mosse-tyypiksi ja Mese-tyypiksi. Luultavasti nämä tyypit ovat ainakin osittain eri lähtöä. Useampitavuisia -e-loppuisia nimiä aineistossa ei ole ja slangissakin ne lienevät erittäin harvinaisia.

CVCCV-rakenteisten Mosse-nimien taustalla lienevät ruotsinkieliset henkilönnimien hypokorismit, joita on ollut Suomessa ainakin 1500-luvulta lähtien (esimerkiksi Kalle, Ville, polle, nalle, moppe; Nisse, Bosse, Hasse, Turre jne.). Esimerkiksi Kalle on mainittu jo 1380 (Uusi suomalainen nimikirja 1988 s.v. Kalle). Näissä -e-loppu on osin sekundääriä (Vilhelm → Ville), osin ehkä myös ruotsin -e-loppuisesta maskuliinimuodostakin peräisin. Kulkineennimet Mosse 'Moskvitš' ja Warre 'Wartburg' eivät kuulosta erityisen slangimaisilta, koska nimityyppi on jo vuosisatoja sitten levinnyt yli Suomen.

(C)CVCV-rakenteisten Mese-nimien taustalla taas lienee ruotsin neutrien määräisten muotojen ääntämys suomenruotsissa. Höckerdstedtin (2006: 126–127) mukaan käytännössä kaikki helsinginsuomalaiset ääntävät 'talo'-sanan huse eivätkä huset, eikä -t:llinen asu ole näillä näkymin palaamassa käyttöön, kuten ruotsinruotsissa on mahdollisesti käymässä. Teoriaa tukee se, että useat stadin slangin vanhat -e-loppuiset sanat pohjautuvat juuri suomenruotsin ett-sukuisiin sanoihin (esim. ett tåg → tåget → tåge → stoge; köket → köke → tsöke). Näistä -e-loppu taas on luultavasti yleistynyt edelleen epävirallisiin henkilönnimiin (Hene, Hane, Tane, Jone, Juge jne.), ellei nimityyppi ole nimistössä eri lähtöä eli suomenruotsista tai riikinruotsista. Tarkemmin -t:n poisjätöstä ks. Nyholm 1984: 77–81.

Samanmuotoiseen nimeen on eri nimissä päädytty hiukan eri teitä. Käytännössä useimmissa tapauksissa originaali on katkaistu kolmen kirjaimen jälkeen, viimeisin kirjain on kahdennettu ja loppuun lisätty -e. Sääntöä eivät noudata edellä mainituista nimistä täysin nimet Dasse, Ecce, Primme ja Sysse; Bonne taas on oikeastaan ellipsin kautta syntynyt. Ecce on luultavasti typistetty epävirallisesta kulkineennimestä Ecceri. Syssen originaalin Chryslerin alussa oleva konsonanttikasauma on jätetty huomiotta, Primme-nimessä konsonanttikasauma puolestaan on säilytetty, mutta se on huomioitu vain yhden konsonantin arvoisena katkaisukohdan määrityksessä. Dasse taas on luultavasti (Bossen hn. ja Mossen kn.) analogian vuoksi Dasse eikä *Datte ∼ *Datse. Mosse-tyypin nimille näyttäisi myös olevan tyypillistä, että sanansisäinen geminaatta on juuri obstruentti. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään yllättävää, kun ottaa huomioon suomen fonotaksin aiheuttamat konsonanttien geminoitumisrajoitukset.

Muita aineiston -e-loppuisia sekundäärinimiä ovat Belve 'Plymouth Belvedere', Bembe 'BMW', Dotke eli Dötse 'Dodge' ja monimerkityksinen Fiude 'Fiat tai Fiat 600 tai Ford Fiesta'. Belve on Mese-tyypin tapainen typiste, jossa on poikkeuksellisesti sisällä konsonanttiyhtymä. Bembe taas on Bemarista johdettu slangimuodoste – kuten edellä todettiin, slangin -e-ainesta edeltää mielellään soinnillinen konsonantti. Dotkea ja Dötseä ei ole tarpeen edes pitää -e-johdoksina, sillä niissä -e kuuluu originaaliin. Originaali ja johdos ovat täysin samanmuotoisia pientä foneettista suomalaistamista lukuun ottamatta, joten mistään johtamisesta, muotoon typistämisestä tai valamisesta ei voi edes puhua. Fiude taas on Paunosen mukaan syntynyt slangissa fikon-salakieltä (eräs kontinkieli) käyttäen ja tästä edelleen suffiksoimalla (2000: 29) ja merkitsee vain autoa. Ilmeisesti nimi on vasta myöhemmin assosioitu fi-alkuisiin automerkkeihin. Paunosen etymologian lisäksi kannattaa huomata, että fiudeksi on puhuteltu muitakin kulkuneuvoja (mts. s.v. fiude ymv.) ja että nimi on oikeastaan hyvin lähellä onomatopoieettis-deskriptiivistä viuhahtaa-sanuetta. Fiude taas muistuttaa myös Fiat-auton nimeä Fiiu (← Fiiatti). -e-aineksen sisältää myös italialaissävyisellä -zzo-suffiksilla fillarista 'polkupyörä' muodostettu samanmerkityksinen filezzo-sana. Paunosen mukaan fillarikin on fikon-kieltä (mts.).

Laatikon nimistä kaikki muut ovat typistämällä syntyneitä paitsi Fefe, Mese ja Vole. Fefe on selvästi reduplikaatioitse syntynyt. Mesen originaali Mercedes sisältää myös -e-aineksen, mutta vain hieman myöhemmin sanassa. Vole taas lienee "aito" -e-johdos. Aito on sitaateissa, koska slanginkin -e-johdoksissa on usein kysymys nimenomaan määrämuotoon typistämisestä eikä johdinaineksen lisäämisestä. Näiden määrämuotoon typistettyjen sanojen loppu-e on sittemmin tajuttu johtimeksi ja sitä on alettu liittää sellaisiinkin sanoihin, joiden originaaliin se ei ole kuulunut.

D:4.2.2.4 -A

-e-slangijohtimen (stoge-tyyppi) lisäksi myös -A-slangijohdinta on syytä epäillä (suomen)ruotsiin pohjautuvaksi. -e- ja -a-johdinten yhteenkuuluvuutta todistaa oikeastaan sekin, että molemmilla muodostetaan samanmuotoisia, kaksi lyhyttä tavua sisältäviä sanoja. Tällaista sanahahmoa on joissakin suomenruotsalaisissa sanoissa lyhyttavuisuuden (kortstavighet) ja päätteen poisjätön takia (ändelsebortfallet). Jonkinlaista A-suffiksia on myös käytetty amerikansuomessa englannin konsonanttiloppuisten sanojen suomalaistamiseen (Virtaranta 1992: 26) ja suomessa mahdollisesti vierassanojen suomalaistamiseen (vrt. luku D:3), joten aivan vieras se ei suomalaisille suffiksinakaan ole. Käytännössä kaksitavuisen sanan loppu-a on kuitenkin alkuperäisen perusmuotoisen suomenkielisen sanan tunnus.

Koska johtaminen on luonteeltaan enemmänkin johonkin muottiin valamista kuin sekalaisten päätteiden lisäilemistä sanojen loppuihin, voidaan halutun muotoiseen sanaan (tässä tapauksessa (C)CV-CA tai (C)VC-CA) käytännössä päätyä useilla eri tavoilla. A-suffiksi voi siis realisoitua sekä a- että ä-vokaalina vokaalisointusääntöjen mukaisesti, mutta näistä -a on ilman muuta alkuperäisempi ja slangimaisempi ja vokaalisointua noudattava -ä taas myöhempi ja yleissuomalaisempi. Aineistossani on esimerkiksi linja-autoa tarkoittava dösä, joka lienee jo korvannut vokaalisoinnuttoman dösa-muodon. (ks. myös Paunonen 2000 s.v. dösä.) Kuulohavaintojeni perusteella dösA ei ole kovinkaan yleinen, vaan siltä on vallannut alaa samanmuotoinen ja -merkityksinen yleiskielisempään bussi-originaaliin perustuva busa.

Ellipsiin eli kokonaisen nimenosan poisjättöön perustuu yleisesti käytetty Alfa 'Alfa Romeo', joka lyhempänä ilmauksena onkin luonteva eikä aiheuta merkityssekaannuksia. Typistämällä syntyneitä ovat Ama 'Volvo Amazon' ja Kava 'Kawasaki'. Varsinaisia -a-johdinaineksen sisältäviä nimiä ovat Civa 'Honda Civic', Cosa 'Ford Cosworth', Plyma 'Plymouth' ja Cädä cädä 'Cadillac'. Cosa voi olla myös lyhentymä samanmerkityksisestä Cosander-nimestä. Samanmuotoiselta näyttää myös Toyota Corolla DX:n nimi Däxä. Tämä on kuitenkin vain ortografian tuottama harha, sillä x toki äännetään ks-yhtymänä ja näin sana ei enää sovi edellä määriteltyyn -a-nimiä ja osin -e-nimiäkin (stoge-tyyppi) koskevaan tavurakennesääntöön. Däxä on luultavimmin sisäheitoitse syntynyt ilmauksesta *Deeäksä.

D:4.2.2.5 -O

Hakulinen mainitsee suomen kielen oi-johtimen, josta on myöhemmin saatu sekä -o- että -u-johtimet (2000: 175, 185, 224, 247). Suomen -o-johdin ei kuitenkaan ole enää produktiivi. Aineiston nimissäkään ei oikeastaan ole varsinaista johdinainesta, vaan -O on pikemminkin eräänlainen kvasijohdin. Käytännössä sanat on vain katkaistu sellaisesta kohdasta, että ne päättyvät -O-vokaaliin. Koska -O-loppuisia nimiä on kuitenkin useita, vaikuttaa siltä, että kielenkäyttäjät ovat selvästi kuitenkin pyrkineet luomaan -O-loppuisia nimiä. Loppuheitoitse muodostettuja o-loppuisia nimiä ovat Acco 'Honda Accord', Asco 'Opel Ascona', Commo 'Opel Commodore', Diplo 'jokin auto, jonka malli on Diplomat', Eldo 'Cadillac Eldorado', Esco ∼ Esko ∼ Mikkolan Esko 'Ford Escort', Lambo 'Lamborghini', limo 'limusiini' (← limousine), Molo 'Molotov-ka. 1930-l.', Servo 'Chevrolet', Tojo 'Toyota', Tserno 'Lada (← Tsernobiili) ja Vako 'Jeep Wagoneer'. Lisäksi -o-loppuinen typistämällä syntynyt määriteosa sisältyy nimiin Escocossu 'Ford Escort Cosworth' ja Sitrobiili 'eräs Citroën-henkilöauto', joskin jälkimmäisessä se rinnastuu casus componens -muotoihin.

Näiden typistämällä syntyneiden nimien lisäksi aineistossa on joitakin nimiä, joiden kantaoriginaali ei yhtä selvästi sisällä -O-ainesta vaan jotka voidaan tulkita -o-johdoksiksikin. Tällaisia nimiä ovat Peko 'Bedford-ka.', Peso ∼ Pösö 'Peugeot', Voloski 'Volkswagen' ja Volo 'Volkswagen'. Luultavasti nämäkään eivät kuitenkaan ole O-johdoksia. Peko lienee otettu Bedfordin nimeksi, koska se on ollut jossakin määrin käytössä ihmisen lempinimenä, kuten Bedfordin muutkin nimet Petteri ja Peku. Peso-nimessä taas ranskan vokaalisoinnuttoman originaalin mukauttaminen suomeen on ratkaistu toisin kuin yleisemmässä Pösö-nimessä. Voloski taas on loisvokaalinen muoto Volski-nimestä, ja todennäköisimmin Volo on typistetty tästä tai muusta vastaavasta nimestä, esimerkiksi *Volokkarista. Nimet, joissa -o lopussa:

D:4.2.2.6 -kka, -ka ja -kki

Sekä deverbaalilla että denominaalilla nomininjohtimella -kka muodostetaan Hakulisen (2000: 128–129; 196–197) mukaan monenlaisia substantiiveja (puolukka, haarukka, veitikka) ja adjektiiveja (hanakka, helakka, kalvakka, kimakka). Lisäksi on monia lainalähtöisiä -kka-sanoja, kuten neilikka ja räätikkä. Erityisesti venäläisissä lainasubstantiiveissa suffiksia edeltävä vokaali on a (kapakka, piirakka, majakka), muutoinhan Hakulisen esimerkistön valossa vaikuttaisi siltä, että -akka on oikeastaan adjektiivinjohdin. Yleensä -kka-johdinta edeltää u tai i, jotka Hakulisen mukaan ovat peräisin sen tapaisista johdoksista kuin haara → haaru ja karva → karviainen. -kka-johtimen merkitys on substantiiveissa lähinnä deminutiivis-possessiivinen ja adjektiiveissa moderatiivinen. Slangissa Paunosen (2000: 26–27) mukaan tunnetaan -ka-johdin, jolla on myös asut -ga ja -kka. Samaan asuun on päästy myös -kkari-johtimella muodostetuista sanoista lyhentämällä (mp.). Johtimen alkuperästä katso myös kohtaa -ka hivenen tuonnempana.

Aineistossa on kaiken kaikkiaan puolensataa -kka-suffiksin sisältävää nimeä. Johdosten esittelyssä formatiiviltaan samanlaiset samaan originaaliin pohjautuvat muodot on yhdistetty. Jos puhutaan slangintutkimukselle ominaisesti katkaisukohdasta, kantasanan katkaisukohta aineiston -kka-johdoksissa on lähes aina sanan toisen tavun ensimmäisen kirjaimen jälkeen (A-m|a-zon → A-m|u|kka). Tästä poikkeavat ainoastaan ne nimet, joiden pohjana oleva kanta ei ole peräisin sanan alusta (In-ter-na-t|i-o-nal → Nat|i|kka; Chev-ro-let(t|i) → Let|u|kka). Näissäkin uuden sanan kantana käytetty osa on kuitenkin sivupainollinen tavu (tai yhdyssanan jälkiosan ensimmäinen tavu) ja sitä mahdollisesti seuraava konsonantti. Sääntöä sekoittaa lisäksi se, että joissakin nimissä on tapahtunut suomen kielen fonotaksin vuoksi assimilaatioita ja konsonanttiaineksen lyhentymiä, esimerkiksi Mats-d|a → *Matsdukka → Matukka ∼ Masukka ja Nis-s|an → *Nissukka → Nisukka. -kka-sanatyypissä ensimmäinen tavu onkin usein lyhyt avotavu, jolloin tämän energiaa siirtyy sanan toiselle tavulle, jonka taas sanan lopusta katsottuna tulisi olla painollinen. Kvantitatiivisen astevaihtelun mahdollistamiseksi syntynyt geminaattakin estää sen, että sanassa aiemmin voisi olla toinen kvantitatiivisen astevaihtelun alainen geminaatta.

Suomessa on toki myös -kka-sanatyyppi, jonka ensimmäinen tavu on pitkä umpitavu. Sanatyyppiin kuuluvia sanoja ovat esimerkiksi rassukka, mussukka, pussukka ja vässykkä, joita voidaan pitää sävyltään savolaisina ja fonologisesti veltohkon kuuloisina. Ilmeisesti raskas -kk-yhtymä edellyttää länsimurteissa ja Kannaksen murteissa edelleen CVCV-yhdistelmää. Juuri näissä murteissa sanapaino on sentraalistunut sanan ensimmäiselle tavulle, puherytmi on nopeampi ja loppuheitto yleisempää. Sama ilmiö selittänee osin myös itäisen -kko ja läntisen -sto -kollektiivijohdinten jakaumaa, tosin samoja kollektiivijohtimia käytetään myös nelitavuissa, esim. Huovaristo 'kulmakunta Marttilassa'. -kka-johdinta pyrkii edeltämään usein joko u tai i. Vokaali voi olla peräisin sanan vartalosta, tai se voidaan siihen erikseen lisätä. Vokaalin alkuperästä seuraavissa kappaleissa.

-ukka

-kka-johtimella muodostetut kulkineennimet ovat tyypillisesti kolmitavuisia samoin kuin -kka-johtimen sisältävät sanatkin. Kuten sanastossakin, -kka-johdinta edeltää usein u tai i. Etenkin nimissä, jotka päättyvät -ukka, on deminutiivista sävyä. Aineiston yhdestätoista -ukka-nimestä peräti kuudessa u on originaalinimen a:n vastine: Amukka 'Volvo Amazon', Bemukka 'BMW', Hondukka 'Honda', Latukka 'Lada', Masukka 'Mazda' ja Matukka 'Mazda'. Runsas a:n korvaaminen u:lla perustuu paitsi deminutiivisen sävyn etsimiseen myös haluun välttää lähinnä adjektiiveille kuuluvaa -akka-loppua.

Bemukka-nimen u perustunee yleisemmän Bemari-nimen a:han, tai sitten nimi on edelleenjohdos BMW:n toisesta epävirallisesta nimestä Bemu. Edelleenjohdokseksi sopisivat myös Amukka ja Matukka, sillä aineistossa on samanmerkityksiset Ama ja Matu. Petukka 'Bedford-ka.' -nimeä taas vastaa aineistoon sisältyvä epävirallinen nimi Petu. Ainakin osin edelleenjohdoksia ovat myös Nismukka ← Nismo 'Nissan' ja Nisukka ← Nisu 'Nissan'. Lisäksi aineistossa on yksi -kkä-nimi, Rämpykkä 'AMC Rambler', joka lienee johdos Rämpylästä, jossa l-aines taas lienee ainakin osittain sekundääri. Joissain tapauksissa retrogradinen derivaatio on myös mahdollinen.

Sen sijaan nimille Esukka 'Ford Escort' ja Letukka 'Chevrolet-ka. tai -ha.' paremmin sopivaa, a:n tai edes o:n (vrt. Nismukka) sisältävää "välioriginaalia" (*Esa, *Esari, *Leta(ri), *Letta(ri)) minulla ei ole tiedossani. Esukka voidaan kuitenkin hyvin tulkita analogiseksi johdokseksi. Esakaan ole Ford Escortin nimenä ja johto-originaalina mahdottomuus, onhan kulkineella muitakin henkilönnimen kaltaisia nimiä (Esko, Essi, Ecce ja Elmeri). Myös Letukka-nimi olisi helppo tulkita analogiseksi johdokseksi, jos se olisi tuoreempi. Letukka kuitenkin lienee Chevrolet'n vanhin epävirallinen nimi (ehkä jopa 1900-luvun alkupuolelta) ja myös vanhin tässä esitetyistä -ukka-nimistä. Selitystä letukka-nimelle olisi ehkä mahdollista etsiä venäjän kielestä – olihan Suomi autoistumisen alkuaikoina osa Venäjän valtakuntaa. -let-loppuinen nimi luokiteltaisiin venäjässä maskuliiniksi, ja näin genetiivissä sen loppuun tulisi a. Genetiivi taas on venäjän kielen yleisimpiä sijoja. Periaatteessa -k-loppuinen venäläinen lempinimikään ei olisi mahdottomuus. Chevrolet-autoja ryhdyttiin kuitenkin tuomaan maahan vasta maailmansotien välissä, jolloin Suomi ei enää kuulunut Venäjään. Kulttuuriyhteys Venäjälle kuitenkin katkesi lähes lopullisesti vasta II maailmansodan jälkeen, joten etymologia ei ole täysin mahdotonkaan. Letukka-appellatiivinkin 'kevytmielinen nainen' (SSA s.v. letukka) olemassaolo on pidettävä mielessä. Letukka on joka tapauksessa taustaltaan ja johtosuhteeltaan mystinen ja erikoinen nimi. Paunosen (2000: 564) mukaan letukka voi merkitä myös autoa, suurta amerikkalaista autoa tai peräti raitiovaunua. 'Raitiovaunu'-merkitys on kuitenkin vasta 1970-luvulta ja peräisin koulukeräelmästä.

-ikka

-Ukka-nimille tyypillistä oli originaalin a:n korvautuminen u:lla. Vastaava mutta harvinaisempi tendenssi näyttäisi olevan -ikka-nimissä e → i. Tällainen korvautuminen on tapahtunut nimissä Harlikka 'Harley-Davidson', Harrikka 'Harley-Davidson', Intikka 'International -ka' ja Jontikka 'John Deere -traktori'. Harrikka-nimi voidaan myös tulkita Harlikka-nimestä assimilaatioitse syntyneeksi, mutta nimien i'istä ei ole tietoa; Harrikka on joka tapauksessa huomattavasti yleisempi. 1940-luvun International-kuorma-autoja nimitettiin Sota-Intikoiksi. Valmiiksi i-aines on sisältynyt nimien Massikka 'Massey-Ferguson-traktori', Natikka 'McCormick International -traktori tai International-ka.' ja Skanikka 'Scania-ka.' originaaleihin. Massikan i:ssä kyse on siis originaalin äännetystä muodosta. Natikan lisäksi aineistoon on omana mainintanaan päätynyt myös Neljäsataaneljätoistane Natikka 'International 414 -traktori'.

Nimissä Skotikka 'Chevrolet Scotsdale', Lantikka 'Land Rover' ja Lantikka 'Toyota Land Cruiser' originaalinimen katkaisu tavanomaisesta kohdasta on tuottanut erityisen raskaan konsonanttiyhdistelmän. Säännönmukaisesti syntyneet nimet olisivat olleet *SkotstVkka, *LantrVkka ja *LantkrVkka. Raskaan konsonanttiyhdistelmän ja originaalinimien sisäisen lekseemijaon vuoksi originaalinimien loppuosat on jätetty muodostettaessa huomiotta. Land Rover on ilmeisesti alkuperäisempi nimi, sillä H51 mukaan Land Cruiser -nimi on varioitu tästä. Originaaliin, jonka viimeinen lainattava äänne on t, perustuvat myös Latikka 'Lada', Satikka 'Datsun 100a' ja Citikka ∼ Kitikka ∼ Sitikka 'Citroën-ha. tai -ka.' sekä viimeksi mainitun sisältävät Rätticitikka ∼ Rättisitikka 'Citroën 2CV' ja Gangsterisitikka 'Citroën 11B tai 11CV'. Jostakin syystä t-loppuista originaalia näyttäisi usein seuraavan i, tosin myös nimet Latukka ja Letukka ovat olemassa. Satikan yhteydessä taas on hyvä muistaa kulkineen muutkin nimet, kuten Saturainen ja Satiainen. Ainakin konsonanttiloppuisten originaalien tapauksessa i saattaisi olla myös samaa lähtöä kuin sidevokaalina ja suomalaistamissuffiksina tuttu i. -ikka-nimiin kuuluu myös Ford Taunusta tarkoittava Tanikka 'Ford Taunus'. Tanikan muotoon ovat saattaneet vaikuttaa kulkineen muut nimet (esim. Tanari, Taneli, Tane). Edellä esitettyjen kolmitavuisten nimien lisäksi aineistossa on kaksitavuinen Toyotan nimi Toikka. To-j|o-ta on kyllä katkaistu säännönmukaisesta kohdasta, mutta konsonanttina oleva puolivokaali on vokaaliutunut i:ksi johtimen edelle.

-kka-appellatiivit

-kka-johtimella on myös muodostettu sekundäärejä lajinimiä. Näistä yleisimpiä lienevät linja-auton nimet linkka ∼ linikka. Lisäksi linkasta on johdettu edelleen linkkari 'linja-auto' ja linkkuri. Paunonen tosin esittää slangin -kka-nimet lyhentymiksi -kkari-tyyppisistä sanoista (2000: 26), mikä on myös mahdollinen järjestys. Joka tapauksessa myös ilman -kkari-vaihetta syntyneitä -kka-muottiin sijoitettuja sanoja on. Linja-autoa merkitsee myös latinankielisen omnibus-sanan suomeen mukaillusta onnipussi-muodosta johdettu onnikka. Paunosen sanakirjan mukaan (s.v. onnika) sana tarkoitti 1890–1920-luvuilla myös hevosvetoista raitiovaunua, mikä nimitys oli saatu Helsingin Raitiotie- ja Omnibusosakeyhtiön nimestä. Julkisen kulkuvälineen, johdinauton, nimi on myös rollikka ∼ trollikka. Johdinautot tulivat Suomeen toisen maailmansodan jälkeen ja olivat käytössä lähinnä Tampereella, mutta myös Helsingissä liikennöitiin yhtä linjaa. Johdinautoliikenne päättyi 1970–1980-lukujen taitteessa. Nimen originaali lienee kulkineen venäjänkielinen Троллeйбус tai mahdollisesti myös englanninkielinen trolleybus. Ruotsissa kulkine tunnetaan nimellä trådbus, joten sieltä nimi ei ainakaan ole lähtöisin.

Kaksi perättäistä johdinta taas sisältää kuorma-auton lajinimi kuortsikka 'kuorma-auto', joka ei kuitenkaan ole erityisen yleinen. Olemassa olevaa (lähinnä koululaiskielen) appellatiivia taas hyödyntää Saab 96:n nimi Ysikuukka.

-kki

-kki-nomininjohdin on edelleenjohdos kka-johtimesta, ja sitä käytetään sekä deverbaalina että denominaalina nomininjohtimena. Johdinta on käytetty erityisesti lehmännimien muodostuksessa (Mansikki) ja myöhemmin oppitekoisissa sanoissa (holhokki). Eläinnimien sarjaan kuuluu myös ajokki, joka on alun perin ollut ajohevosen nimitys mutta alkanut myöhemmin tarkoittaa leikillisesti myös autoa. (Hakulinen 2000: 157–158, 197, 208.) Hakulisen mainitseman leikillisyyden voimme alaluvussa B:1.3.3 esitetyn perusteella jättää omaan arvoonsa.

Aineistossa on jonkin verran -kki-loppuisia nimiä. Näistä erottuu muutamia ryhmiä. Johdinmaisin -kki-johdin on joissakin kolmitavuisissa nimissä (Kotakki 'Škoda', Pösökki 'Peugeot', Tanakki 'Ford Taunus'), mutta sitä käytetään muutenkin (Urkki 'Ursus-traktori'). Hakulisenkin runsaassa esimerkistössä ainoat kaksitavuiset -kki-johdokset ovat viedä-verbistä johdettu viekki 'vienti, vauhti' ja saada-verbistä johdettu saakki 'saalis' (mts. 208). Kaksitavuisia ovat myös lajinimet kuorkki 'kuorma-auto' ja linkki 'linja-auto'. Varsinaisten -kki-johdosten lisäksi aineistossa on monia nimiä, joiden -k-aines on peräisin originaalista (Pontiakki, Puikki ym.).

-ka

-kka-johtimen lisäksi suomessa on myös -ka-johdin (Hakulinen 2000: 127). Tämä -ka / -γa -johdin on kuitenkin vanha, harvinainen ja epäproduktiivi. Paunonen taas esittelee slangin käyttämän -ka-johtimen (2000: 26–27) esittämättä sille etymologiaa. Suurimmassa osassa Paunosen sanakirjan johdannon sana- ja nimiesimerkeistä -ka-johdinta edeltää -i-aines, usein jopa -tsi-aines. Dirigan 'johtaja' taustalla saattaa olla myös kapellimestaria ja johtajaa merkitsevä dirigent-sana (ruotsin direktörin sijasta tai lisäksi). -k-aines voi siis tässä nimessä olla lainaperuakin. Slangisuffiksin alkuperäksi voisi epäillä ruotsin kielen -ig-loppuiset adjektiivien monikkoa (esim. nyttiga varor 'hyödyllisiä tavaroita') tai venäjän kielen tekijän- ja tekovälineennimiä muodostettaessa käytettyä -(i)k-johdinta. Sama venäjän johdinhan on myös suomen ja karjalan -niekka-sanojen taustalla (ven. -n|ik). Johdinta venäjässä edeltävä kielenaines riippuu kyllä sanan vartalosta, mutta tyypillisiä venäläisiä sananloppuja ovat juuri -tšik ja -nik. Kun -ik-johtimen sisältävää sanaa taivutetaan genetiivissä (mikä on venäjän yleisimpiä sijoja), sen loppuun tulee a. Luonteva esimerkki konneksiotyypistä, josta suomen slangijohdin olisi voinut lohjeta, voisi olla vaikkapa 'pojan talo', dom maltshika. Kolmas mahdollinen -ika-johtimen taustalla oleva kieli on saksa. Paunosen mainitsema fimtsika '50 pennin raha' voisi nimittäin pohjautua saksan kielen lukusanaan fünfzig, ja tästä johdin olisi sitten otettu käyttöön ensiksi muiden kolikkojen nimiin ja myöhemmin muualle. Johdin on luultavasti moniaalta peräisin, mutta jos varhaista slangia pidetään salakielen tapaisena, johtimiston ja sanaston lainaaminen venäjästä olisi hyvinkin luonteva tapa luoda kieltä, jota ulkopuoliset eivät ymmärtäneet. Stadin poikajoukkojen vanhemmat kun kuitenkin olivat lähes aina suomen- tai ruotsinkielisiä ja ymmärsivät näitä nuorten mielestä ehkä turhankin sujuvasti. Venäjää taas taisivat lähinnä sotilaat, kauppiaat, rikolliset ja muutamat vanhojen porvaris- ja virkamiessukujen jäsenet, joista ainakin ensin mainituiden kielellä olisi voinut nuorten näkökulmasta olla myös jonkinlainen prestiisiasema.

Selvää slangin -ka-johtimen käyttöä edustavat Paunosen slangisanakirjan omnika ja onnika 'raitiovaunu, bussi'. Saman slangisuffiksin sisältänee myös nimi Harrika 'Harley-Davidson'. Nimeä voidaan pitää toki myös obliikvisijoista abstrahoituna (Harrikka : Harrikan). Hieman hankalammin slangijohtimen avulla sitä vastoin on perusteltavissa Zetor-traktorin nimi Setka ∼ Tsetka ∼ Zetka. Vuodesta 1946 valmistettu traktori on aina ollut maalaiskulttuurissa huomattavasti keskeisempi elementti kuin stadissa. Slangijohdin -ka lienee jossakin määrin kuitenkin tullut tunnetuksi kaupunkikulttuurin ulkopuolellakin, tai sitten Tsetka-nimissä joissakin suomen kielen sanoissa esiintyvä epäproduktiivinen -ka-johdin (esim. sanassa pitkä), slangijohdin (esim. Kondeka) ja lainasanoissa (esim. metka) esiintyvä sananloppuinen -ka käyvät analogisesti yhdessä.

-kku, -ku, (-ko)

Aineiston perusteella vaikuttaisi vahvasti siltä, että -kku on eri johdin kuin -kka ~ -kki. -kku-johtimella nimittäin muodostetaan tyypillisesti kaksitavuisia nimiä, kun taas -kka- ja -kki-johdokset ovat tyypillisesti kolmitavuisia. -kka- ja -kki-johtimet liitetään kaksitavuisen kannan perään ja syntyvä sana on kolmitavuinen. -k(k)u-johdoksiin taas otetaan mukaan vain kolme originaalin ensimmäistä äännettä (sananalkuiset konsonanttiyhdistelmät luetaan vain yhdeksi äänteeksi), suffiksoidaan, ja näin syntyvä johdos on vain kaksitavuinen. Erityistä selitystä ilmiöön ei ole. Slangin -kku-johdokset ovat kuitenkin yleensä kaksitavuisia (vinkku, brenkku). Omaperäisissä -kku-sanoissa (siis johdoksissa) -u-aines perustuu yleensä suffiksaalin astevaihtelun mukaiseen heikkoasteiseen partisiipin tunnukseen (esim. laikka → laikku, potka → potku). Partisiipin tunnuksen loppuvokaalin heityttyä ja konsonanttiaineksen vokaaliuduttua johtimeksi kolmitavuisista partisiippimuodoista on syntynyt kaksitavuisia u-johdoksia (pestä → pesevä → pesey tai pesev → pesu). Koska vahva-asteinen partisiipin tunnus ei ole vokaaliutunut ja koska suomessa ei ole paljoa yleisiä viisitavuisia yhdistämättömiä sanoja, u-johdin esiintyy yleensä vain toisen tavun lopussa. Usein -u-loppu on analoginenkin.

Aineiston -kku-johtimella muodostetut yhdeksän nimeä ovat kaikki kaksitavuisia. Näistä kahdella on myös heikkoasteinen -ku-variantti. -kku-nimet ovat Faikku 'Ford Fairlane', farkku 'farmarimallinen auto', Ferkku 'Ferguson-traktori', Ukko-Leukku 'Leyland 2100 -traktori', linkku 'linja-auto', neukku 'neuvostoliittolaisvalmisteinen auto', Pankku 'Panhard', Skankku 'Scania-ka.' ja Vankku 'Standard Vanguard m/49?'. Neukku on toki määräyhteyksissä tarkoittanut aikanaan mitä tahansa neuvostoliittolaista asiaa tai henkilöä ja farkku tai farkut farmarihousuja. Leukku-muodon lisäksi olen jossakin nähnyt käytettävän Leuku-muotoa. Ferguson-traktoria ja monesti myös myöhempää Massey-Fergusonia nimitetään myös Ferguksi ∼ Ferkuksi ∼ Verkuksi. Nimeä voidaan pitää lähinnä loppuheitoitse syntyneenä, mutta toisaalta geminaatallinen Ferkku-muoto osoittaa, että -gu/-ku -loppuiset heittyneet muodot pyrkivät assosioitumaan -ku / -kku -johdoksiin. Oikeammin kyse on siitä, että originaalin vartalo on ollut sen muotoinen, että se on mahdollistanut muottiin sovittamisen typistämällä. Typistämistä käytetään useinkin muokkauskeinona, jos on mahdollisuus päästä kantaan, joka on johdoksen näköinen.

-ku-johdoksia ovat Satku 'eräs Saab 900' ja Natku 'International-traktori' sekä mahdollisesti myös paku ja Peku 'Bedford-kuorma-auto'. Satku on johdettu nimimuodosta, jossa mallinumero on kielennetty adjektiiviksi (ks. alaluku 6.5): Ysisatanen Saab → *Satanen → Satku tai *Ysisatku → Satku. Epämuodollisessa kielenkäytössä satkuksi voidaan nimittää myös esimerkiksi sadan markan seteliä. "Sataisuus" on Saabin mallistossa olennaista, koska mallistossa on ollut myös esimerkiksi mallit 96 ja 9000. Nykyiset Saab-mallit ovat muotoa 9-5, mutta mallitunnusta vastaavan puhunnoksen muodosta minulla ei ole tietoa. Natku taas lienee johdettu Internationalin nimestä Natikka. Pakua voitaneen pitää lähinnä -u-johdoksena (pak|ettiauto + u → paku). Bedfordin nimet Peku ja myös Peko taas viittaavat Bedfordin yleisempään nimeen Petteri. Peku ja Peko ovat molemmat vanhoja kansanomaisia hypokorismeja.

D:4.2.2.7 -ari; -ri

-ari on varsin tyypillinen slangijohdin, jonka yleistyminen on aikoinaan kirvoittanut kansasta hauskan autoaiheisen kaskun: Helkkari sano talkkari, myi telkkarin ja osti volkkarin. -ari-slangijohtimen ja suomen kieleen Hakulisen (2000: 176–178, 219–220) mukaan kuuluvien -ri-johdinten suhde ei kuitenkaan ole täysin selvä. Itkosen (1966: 134) mukaan -ri- tai -ari-johdin on saatu suomen kieleen ruotsin kautta latinasta (-arius). Esimerkkeinä johtimen käytöstä Itkonen mainitsee ruotsista omaksutut sanat mylläri, lukkari ja kuppari sekä niiden mallin mukaisesti muodostetut omaperäiset ajuri, kulkuri, ojuri ja paturi. Merkille pantavaa näissä Itkosen sanoissa on, että lainasanoissa -ri-ainesta edeltää A, omaperäisissä sanoissa u. (Joitakin -yri-johdoksia on myös olemassa.) Itkosen mukaan (mp.) hyvin monissa vierasperäisissä sanoissa esiintyvä johdin voi muuttua produktiiviseksi ja levitä omaperäisiinkin sanoihin.

Hakulisen (2000: 219–220) mukaan ainakin -ri-loppuisten tekijännimien taustalla on germaanisten lainasanojen (kuppari, maalari, mittari, ryöväri) malli. Sanat on lainattu oletettavasti sellaisinaan, vaikka vastaavat kantaverbitkin on lainattu. Sen sijaan osaa tekimennimien ryhmään kuuluvista -ri-sanoista Hakulinen epäilee omaperäisiksi. Hakulinen mainitsee verbikantaisen -ri -johtimen muodoiksi Uri ja Ari sekä mainitsee johtimella muodostettavan lähinnä substantiiveja. Substantiivit ovat Hakulisen mukaan eri sävyisiä tekijännimiä (soturi, tuhlari) ja esineen nimiä (nosturi, vesuri, puskuri). Lisäksi Hakulinen mainitsee omana alaryhmänään samalla johtimella muodostetun maastotermin hyppyri 'mäessä pieni kohouma, joka aiheuttaa hiihtäjälle hyppäyksen'. Hakulinen ei erikseen mainitse, että esineennimet ovat juuri tekimennimiä. Nosturilla siis nostetaan ja vesurilla vesataan. Hyppyrikin on oikeastaan vain väline, jota käytetään hyppäämisen aikaansaamiseen. Tekimennimi ja tekijännimi ovat useinkin samantapaisia muissakin johdintyypeissä ja niiden erottaminen toisistaan on ollutkin eräs kielenohjauksen tavoitteista. Hakulinen myös mainitsee hyppyrille murteellisen muodon hyppylä, joka voisi hyvin olla vain kontaminaatiomuodoste sanoista hyppyri ja nyppylä. Erillisen alaryhmän muodostaminen moiselle "maastotermille" on sinänsä liioittelua.

Hakulisen mukaan -ri on myös nominikantainen nomininjohdin (mts. 176–178), jolla muodostetaan tekijännimiä (kontturi, parturi, juomari) ja tekimennimiäkin (päivyri, huhmari, viemäri). Lisäksi johtimella on Hakulisen mukaan muodostettu sekalaisia propreja ja appellatiiveja, esimerkiksi (Ilmari, paturi, liperi(t), Inari). Hakulisen mukaan osa denominaaleista -ri-johdoksista ottaa mallia lainasanoista (alttari, kellari, lehteri; lukkari, moukari, puntari). Osassa taas -ri-johdin on syntynyt, kun -r / -ra johtimeen on liittynyt -i-johdin. Hakulinen (2000: 304) mainitsee lisäksi tynnyri-sanan -r-aineksen olevan ruotsin kielen monikon tunnus sanasta tunnor 'tynnyreitä'.

Edellä esitetyn perusteella voimme todeta -Vri:n olevan vierasperäisistä sanoista yleistynyt johdin, joka ei valikoi kantaansa sanaluokan perusteella ja jolla on useita merkityksiä tai ei merkitystä ollenkaan. Useilla -ari-johtimella muodostetuilla sanoilla on kuitenkin tekijään viittaava merkitys (esim. Mielikäinen 2005: 38–39). Lisäksi nimistössä on mahdollisesti -ri-johdoksia. Epävirallisessa paikannimistössä Mielikäisen (mp.) mukaan -is-johdin on kuitenkin -ari-johdinta yleisempi, vaikka slangisanakirjoissa voimasuhteet ovat päinvastaiset. Kulkineennimistössä -is-johdokset ovat hyvin harvinaisia ja -Ari-johdokset hyvin yleisiä. Lisäksi aineistossa on pari -uri-loppuista appellatiivista kulkineennimeä ja kymmenkunta -eri-loppuista propria.

-eri ja -uri

Myös -eri-loppuisiin nimiin kuuluu sekä muutamia varsinaisia johdoksia (Ecceri ∼ Ekkeri 'Ford Escort') että muutamia nimiä, joissa -er-aines kuuluu originaaliinkin (mm. Bakkeri ∼ Beikkeri 'Studebaker') Kaikkien -eri-nimien kantasana on propri. -uri-suffiksisia appellatiiveja ovat hinuri 'hinausauto', kuormuri 'kuorma-auto' ja maasturi 'maastoauto'. Kaikkien kantasana on suomenkielinen yhdysappellatiivi, tosin hinurin kantasanana voidaan pitää myös supistumaverbiä hinata. Merkille pantavaa pienistä lukumääristä huolimatta on, että aineistossa ei ole yhtäkään -eri-loppuista appellatiivia eikä toisaalta yhtään -Uri-loppuista propria.

-ari

-ari-johtimella kotoistettuja vieraskielisiä propreja on varsin paljon ja osa niistä on varsin tunnettujakin (mm. Bemari ja Volkkari). -ari-suffiksia on käytetty jonkin verran myös suomenkieliseen kantasanaan pohjautuvissa nimissä. Esimerkiksi Rättisitikka on lyhentynyt yleisesti Rättäriksi 'Citroën 2CV' ja Välikoppa tai Välikopan Escort taas Välkkäriksi 'Ford Escort mk2'. Suomenkielinen kantasana on myös appellatiiveilla kevari 'kevytmoottoripyörä', kyykkäri 'kyykyssä ajettava moottoripyörä eli kyykkypyörä', linkkari 'linja-auto', motari ∼ motskari 'moottoripörä', mönkkäri 'mönkijä' ja pikkari 'henkilöauto eli pikkuauto'. Suomenkieliseen kantasanaan pohjautuvista nimistä kaikki muut ovat katkaisukohdaltaan ja muodostukseltaan säännöllisiä paitsi linkkari, motari ja motskari (pro *linjari ja *moottari).

D:4.2.2.8 -is

-is-johdin on yleinen ja yleisen käsityksen mukaan täysin produktiivi semanttisesti tyhjä slangijohdin. -is-johdin on peräisin Ruotsin porvareiden kielestä, josta se on siirtynyt koululais- ja opiskelijaslangiin ja edelleen on rantautunut suomeen 1800-luvun lopulla (Mielikäinen 2005: 38–39). -is-johdin ei kuitenkaan käyttäydy kulkineennimistössä samoin kuin "yleisslangissa".

Erityisen silmiinpistäviä ilmiöitä on kaksi. Ensiksikin -is-suffiksin sisältäviä nimiä on vain toistakymmentä, mikä on prosentuaalisesti hyvin vähän. Toinen merkittävä ilmiö on, että -is vaikuttaa olevan produktiivi ainoastaan, kun johdoksen kantasana on suomenkielinen. Aineistosta siis puuttuu *Volkkis-tyyppi. Harvinainen edes sekundääriä nimiainesta sisältävä nimi on Cadillac-autojen nimi Käkkis. Käkkiskin lienee kuitenkin lähinnä edelleenjohdos esimerkiksi Käkkylästä, eikä itsenäinen muodoste suoraan virallisesta nimestä. Muiden -is-nimien originaali on täysin suomalainen: Junakeula → Junis, Juustohöylä → Juustis, Kuumaverikkö → Kuumish, mummopyörä → mummis ja niin edelleen. Originaalin katkaisukohta on kaikissa nimissä tavanomainen sijaiten toisen tavun alussa olevan konsonanttiaineksen jäljessä.

Syitä vieraskieliseen originaaliin pohjautuvien sekundäärinimien puutteeseen pitäisi pohtia laajemman muiden alojen -is- ja -ari-sanoja ja nimiä sisältävän vertailuaineiston kanssa. Luultavaa kuitenkin on, että -is-johdosten vähäisyys on seurausta juuri Mielikäisen ounastelemasta suffiksien kehittymässä olevasta tehtävänjaosta (2005: 39). Vaikka -is-johdin onkin ruotsalaisperäinen, sen kykenemättömyydestä liittyä ruotsinperäisiin kantoihin nimistössä on viitteitä jo Paunosen (2000) sanakirjan kansilehdellä olevassa Stadin kundin kartassa, jossa esitetään 1910–1920-lukujen keskeisiä paikkoja stadin slangilla. Kartassa esitetyistä 62 paikasta -is­-johtimen sisältää 14. Enemmistöltään -is-nimet ovat juuri suomenkielisistä kaupunginosien ja paikkojen nimistä johdettuja, ja -is on lähes ainoa johdin, jolla suomalaisperäisistä nimistä on slanginimiä johdettukaan (poikkeuksina Vantsku ja Kaisu). Ruotsalaisperäisissä paikannimissä taas yleisiä johtimia ovat olleet -(i)ka ja -a (Djura, Brunssa, Skatta).

D:4.2.2.9 -ski, -skA, -skU

Hakulisen (2000: 179) mukaan johtimen asut ovat -skA, -skO ja -sku. Paunonen taas mainitsee slangijohtimen asuiksi (2000: 27) -ski ja -sku. Vaikka johtimet olisivatkin eri alkuperää, ne ovat kuitenkin samantapaisia ja ne on helppo nähdä sarjana, etenkin kun vastaava -tsi - tsa - tsu -sarjakin on olemassa. Hakulisen mukaan johtimella muodostetaan sekä substantiiveja (limaska) että adjektiiveja (pulska). Johtimen alkuperä on epäselvä, mutta johdin vaikuttaa Hakulisen mukaan liittosyntyiseltä (-s- + -ka). Useimmat johtimella muodostetut sanat rajoittuvat vain osaan suomen nykymurteita, mikä viittaa niitten nuoruuteen. Monien sanojen levikki viittaa siihen, että venäjän deminutiivijohdin -ška on voinut vaikuttaa suomen suffiksin syntyyn. (Hakulinen 2000: 179–180.) Johtimen lainaperäisyyttä tukee osaltaan tieto, että š ja tš ovat kuuluneet stadin slangin äännejärjestelmään sen alusta aina 1940-luvulle, monilla puhujilla myöhempäänkin (Paunonen 2000: 18–19). Vanhastaan deminutiivinen -ska on ollut käytössä ainakin Itä-Karjalan ja Kannaksen murteiden henkilön- ja asumusnimissä (Nissilä 1962: 143). Erityisen yleinen johdin ei ole missään – ei kirjakielessä, murteissa, puhekielessä (aliska 'alikulkutunneli'), epävirallisissa paikannimissä (Lepuski 'Leppävaara', Märsky 'Mäkelänrinteen lukio'), muissa paikannimissä, henkilönnimissä (Hanski; Simoska) tai kulkineennimissäkään. Olettaisin, että johdin olisi suomessa itäinen, sillä Pitkäsen (2005: 167) Kouvolasta mainitsemat paikannimet Paviski ja Kesäski eivät kuulosta tavallisilta. Mielikäinen (2005: 49) joka tapauksessa luonnehtii johdinta murteelliseksi ja esittää Pieksämäeltä joukon skV-johdoksia (ks. myös Uotila 2005: 95–96 samassa teoksessa ja Kemppainen 1981). Tohtorska-tyypin -ska on tietysti ruotsalaislaina.

-skV-johtimella muodostettuja kulkineennimiä (propreja) ovat mm. Papiska 'eräät Tunturi-mallit' (← Pappa-Tunturi), Vaniska 'Chevrolet Van', Volski ~ Voloski 'Volkswagen', Latsku 'Lada', Solsku 'Solifer-mopo' ja Wolsku 'Volkswagen'. Aineiston appellatiiveja taas ovat motska ∼ motskari ∼ motski ∼ motsku 'moottoripyörä, mopo, skootteri' ja japski 'japanilaisvalmisteinen kulkine'. Täydellinen luettelo esitetään seuraavassa nimilaatikossa:

D:4.2.2.10 -tsi, -tsa, -tsu

Hakulinen (2000: 141) esittää vain harvinaisen -tsa-johtimen, jonka alkuperäistä merkitystä hän epäilee deminutiiviseksi. Hakulisen mukaan liudentuneeseen affrikaattaan palautuvia vastineita johtimelle on esitetty samojedia myöten. Kaikki Hakulisen esittämät kuusi esimerkkiä ovat kolmitavuisia (karitsa, vaskitsa jne.). Paunosen sanakirjan johdannossa (2000: 27) mainitaan johdinmuodot -tsa, tsi ja tsu ja esitetään niistä joitakin esimerkkejä (Kultsa 'Kulttuuritalo', fritšu 'postimerkki', skutsi 'metsä'). Oiva lisäys Paunosen luetteloon olisi myös henkilönnimi Hartsa 'Harri'. Karttusen suffiksiluettelossa (1989: 150) suffiksin muodot ovat -tsa, -tsä, -tsu, -tsy ja -tsi. Kaikki Paunosen ja Karttusen (mp.) luettelemat esimerkkisanat ovat kuitenkin kaksitavuisia. -tsa on myös venäjän kielen nomininjohdin ja taipuu monikossa kyllä -tsi-muotoon. Itäisyyttä tukisi myös -tsu-johtimen yleisyys Laatokan lähistön sukunimissä (ks. Uusi suomalainen nimikirja 1988, esim. s.v. Ihatsu). Karjalan paikannimistöä tutkineen Viljo Nissilänkin (1975:284–285) mukaan -tsU-johdin on slaavilaisperäinen ja hypokoristinen ja oli aikanaan suosittu ja varsin produktiivinen Laatokan Karjalassa tarttuen myös karjalaisiin -ttu-sukunimiin. Itä-Kannaksella taas oli -tsa-nimiä. Nissilän (mp.) mukaan -tsa- ja -tsu-suffiksit esiintyvät tavallisesti tarttuneena suomenkieliseen nimeen muuttamatta mitenkään sen merkitystä ja esiintyen sen rinnalla (esim. Lammassuar ∼ Lammatsu). Jonkinlainen läntinenkin selitys johtimelle on toki mahdollinen.

Ainoa aineiston kolmitavuinen, ja näin Hakulisen esittämän johtimen piiriin kuuluva, -tsV-muodoste on Papitsa 'ns. Pappa-Tunturi-mopo'. Kaksitavuisia -tsV-slangijohtimella muodostettuja kulkineennimiä sen sijaan ovat Holtsu 'New Holland -traktori', Toitsu 'Toyota', Keltsu 'eräs keltainen avoauto', Toitsi ~ Toizi 'Toyota', maitsi 'maitoauto', Lartsa 'Lada' ja Tuntsa 'Tunturi-mopo'. Lisäksi -tsi-aineksen sisältää sanansisäisenä kuorma-auton nimitys kuortsikka. -tsV-suffiksi vaikuttaisi eroavan monista muista slangijohtimista siten, että kaksitavuista sanaa muodostettaessa katkaisukohta on sanan tavu- ja äännerakenteesta riippumatta kolmen äänteen jälkeen. Ainoa poikkeus Paunosen ja Karttusen esimerkistöissä on Paunosen (mts.) mainitsema luontsa 'luonnonhistoria-oppiaine'. Muilta osin johdin näyttäisi käyttäytyvän pienehkössä otoksessa (aineisto ja esimerkit) edellä mainitulla tavalla jopa originaalin kielestä riippumatta: mai|toautosta tulee mai|tsi, metsästä eli sku|genista sku|tsi ja Lar|asta tai Lar|pasta Lar|tsa. Useissa tapauksissa (esimerkiksi keltainen → Keltsu; ranta → Rantsu) vartalon neljäs kirjain on t, joka yhtyy johtimen t:n kanssa. Ei ole kuitenkaan täysin varmaa, pitäisikö edellä mainittuja johtimia pitää erillisinä joko niiden tuottaman tavuluvun tai niiden viimeisen kirjaimen mukaan.

Varsinaisten johdosten lisäksi lähes kaikissa ryhmissä on aina nimiä, jotka syystä tai toisesta ovat johdoksen näköisiä, vaikkeivät (ainakaan samalla johtimella muodostettuja) johdoksia olekaan. -tsV-loppuisia nimiä ovat myös Dodgen alkukielistä ääntämystä mukailevat nimet Dotsi ja Dötsi sekä typistämällä syntynyt Mitsu 'Mitsubishi'. H5:n mukaan Fiatia taas kutsutaan vastaavasti Fitsuksi. Vastaus saattoi kuitenkin olla provosoitu. -tsi-johdokselta näyttää myös Dartsi 'Dodge Dart', jonka kielellinen muoto saattaa olla lainattu samannimiseltä tikkapeliltä (darts).

D:4.2.2.11 -ppi, -ppa, (-ppu) ; -tti, (-tta), -ttu

-ppV- ja -ttV-johdinten alkuperä on epäselvä, luultavimmin ne ovat lohkosyntyisiä. Otsikon suluissa olevia variantteja aineiston nimissä ei ole lainkaan, tosin ainakin -ppu on käytössä epävirallisessa henkilönnimistössä (esim. Emilia → Emppu). Hakulinen (2000: 141) taas mainitsee suomen -tta-johtimen ja toteaa sen alkuperältään epäselväksi ja harvinaiseksi, mitä se epäilemättä kolmen samanmerkityksisen esimerkkisanan puolesta onkin (karjetta, navetta, ometta). Alaluvun otsikossa spesifioitua johdinsarjaa voidaan kuitenkin pitää yhtenä kokonaisuutena, joka voisi rinnastua -kki ~ kka ~ kku-sarjaan. Kaikki tässä luvussa esitellyt edelleenjohtamattomat johdokset ovat kuitenkin kaksitavuisia, joten rinnastus on muodollisesti pätevä mutta pragmaattiselta kannalta katsottuna ontuva. Lisäksi on olemassa myös harvinaisehko -ttO-johdin, jolla muodostetaan lähinnä kolmitavuja niin uudemmassa epävirallisessa kielessä (hyna → hynetto 'raha', Puijon- → Pujetto) kuin Hakulisenkin (mts. 183) aineistossa (pihatto, pyhättö). Hakulinen mainitsee myös samoin kolmitavuja muodostavan -tti­-johtimen (mts. 220) ja toteaa samannäköisiin muodosteisiin päädyttävän usein tekemällä -tta-verbeistä -i-johdoksia (kaakattaa → kaakatti) (mts. 192–193). Karttunen (1989) ja Paunonen (2000) eivät mainitse mitään edellämainituista johtimista.

Aineiston -ppi- ja -tti-loppuiset nimet eivät ole varsinaisia johdoksia, vaan perustuvat säännönmukaiseen -i-suffiksaatioon. Tällaisia geminaation ja -i-suffiksin avulla suomalaistettuja ovat muun muassa Imppi 'Sunbeam IMP', Jeeppi 'Jeep' ja Seatti 'Seat'. Todellisia johdoksia näiden sijaan ovat -ppa- ja harvinaiset -ttu- ja -tti. Jälkimmäiset esiintyvät kumpikin aineistossa vain kerran: Saltuksi nimitetään Dodge Challengeria ja lintiksi linja-autoa. Challenger on katkaistu pääsäännön mukaisesti, ja Salttu on muodostukseltaan samanlainen kuin esimerkiksi -kku-johdokset. Lintti on erikoinen, koska -tti-johdinta ei esiinny missään muussa aineiston nimessä – enempää en ikävä kyllä kykene sanomaan. Sinänsä johdos on samanrakenteinen kuin muutkin -kku ja -ppa-johdokset.

-ppa-johdin voi geminaatan sisältävän muodon lisäksi esiintyä -pa-asuisena ja slangityylissä -ba-muodossa. Lisäksi monista muista tässä luvussa esitetyistä suffikseista poiketen, -p(p)a-johdin voi saada jälkeensä lisää johtimia. Geminaatallisella -ppa-johtimella on muodostettu nimet Larppa 'Lada' ja Ramppa 'Dodge Ramcharger'. Lisäksi -ppa-johtimen sisältää nimi Kartano-Laappa 'farmarimallinen Lada'. Originaalin konsonantisto ja johdin käyvät yhteen nimessä Trumppa 'Triumph'. Yksinäiskonsonantin taas sisältää Ladan nimi Larpa. Larpaa voisi pitää Larpan obliikvisijoista tai edelleenjohdoksista abstrahoituna nimivarianttina, länsimurteisena heikkoasteisuutena tai samanmuotoiseen suku- ja paikannimeen liittyvänä assosiaationa. Larpa on kuitenkin aineistossa yleisempi kuin Larppa, joskaan aineiston koko ei ole riittävä näiden suhteen määrittämiseen. Larpan edelleenjohdoksia ovat samanmerkityksiset Larpake, Larpatin, Larvanto ja Larviainen (erään Ladan yksilönnimessä Villesedän Larviainen). Slangimainen -ba-johdin taas sisältyy Nissan Cherryn nimeen Cherba. Matsba-nimi 'Mazda' sen sijaan ei ole slangia, vaan informantin mukaan pohjautuu siihen, että vanhat ihmiset eivät osaa sanoa Mazdaa oikein. Kyseessä on siis eräänlainen ääntämistä helpottava dissimilaatioilmiö.

D:4.2.2.12 Laajemmat tilkkeet ja harvinaiset suffiksit

-aattori

Aineistossa -aattori-suffiksin sisältää yksi nimi, puimuria merkitsevä rosmaattori. Nimen kantasanana oleva rosma on laina. -aattori-suffiksi on ymmärretty teknisten apparaattien tunnukseksi esimerkiksi sanojen karburaattori 'kaasutin' ja separaattori myötä. Samantapaisesta suffiksaatiosta käyvät esimerkiksi myös Paunosen (2000) hakusanoinaan esittämät keljunkreeni 'kelju ihminen' ja kessuvation 'tupakka, savuke', Nahkolan (1988: 122–123) -vaattori ja -daali tai vanhemmat kvasijohtimet -ndeli, -ndaali tai vanhempi -liini (vrt. lärvändeli 'lärvi, kasvot', fyrkkendaali 'fyrkka, raha' ja koipeliini 'pitkäjalkainen henkilö' ym.). Ylimääräinen suffiksi siis pyrkii kuvailemaan esinettä tai ihmistä liittämällä sen samalla tavalla loppuvien ja tietynmerkityksisten sanojen ryhmään.

Sukunimistäminen

Nimen muokkaaminen sukunimen muotoiseksi on eräs nimen muokkauskeino. Sukunimen näköiseksi muuntamista olen kuitenkin useimmiten pitänyt lähinnä lisämerkityksisen nimen muodostustapana. Koska sukunimistä peräisin olevat suffiksit ovat kuitenkin jossakin määrin käytössä slangisanastossa (fyrkkendaali, kankkendaali, napanteri), ilmiöstä on paikallaan mainita myös suffiksaation yhteydessä. Tällaiset valejohtimet ja niihin liittyvä tunnelataus lienevät peräisin 1800–1900-luvuilta. Tuolloin tilattomat omaksuivat säätyläisiltä ns. oppineistonimityyppejä, esim. Mäkelä → Mäkelin, ja lopulta hyvinkin huonolla väellä oli hyvinkin hienoja nimiä, mikä teki nimiryhmästä irvokkaan (Paikkala 2004: 108, 171, 181, 203).

On oletettavaa, että slangin sukunimeä muistuttavat sanat ja aineiston sukunimeä muistuttavat kulkineennimet ovat seurausta eräänlaisesta takaperojohdosta. Kun nimittäin pitkästä ja monimutkaisesta ruotsalaisperäisestä sukunimestä voidaan johtaa lyhyt lempinimi, sama johtosuhde voidaan toteuttaa toisinkin päin. Kun siis Löfbergistä saadaan Löffe, Löffe voidaan myös "palauttaa" Löfbergiksi, vaikka Löffe-aines olisi jostakin toisesta originaalista syntynyt. Myöhemmin tällainen johdinainekseksi ymmärretty osa voidaan sitten lisätä muihinkin sanoihin, jolloin saadaan kankkendaaleja ja koipeliineja (vrt. nimityyppi Käyppelin, Simolin). Esimerkiksi aineiston nimien Cosander, Coskinen ja Coskio 'Ford Cosworth' ja sukunimien *Kosander, Koskinen ja Koskio yhdistävä tekijä on se, että niistä kaikista voidaan muodostaa – ja on muodostettukin – epävirallinen nimi Cossu ~ Kossu (jolla toki on omat affektiset konnotaationsa).

-iainen

Hakulinen esittelee (2000: 149–150, 205–207) -iainen-johtimen sekä verbiin että nominiin liittyvänä sekundäärinä nomininjohtimena. Hakulisen mukaan johdin on ollut alun perin verbikantainen ja on sama kuin -jainen-johdin. Aineistossa -iainen-johtimen sisältää vain yksi puhdas sekundäärinimi Villesedän Larviainen 'eräs Lada', ja sekin mainitaan lasten keksimäksi. Lisämerkityksisiä sekundäärinimiä, joissa johdin reaalistuu, ovat lisäksi Saniainen 'Nissan Sunny', Kusiainen 'Fiat 600' ja Kasiainen 'Fiat 850'. Lisämerkityksisen sekundäärinimen tapaan nimet ovat toisaalta peräisin entiteetin viralliselta nimeltä, toisaalta taas muistuttavat jotakin jo olemassa olevaa sanaa. Larviainen lienee muodostettu Larpa-nimestä analogisesti esimerkiksi kasvinnimen karviainen tai sukunimen Parviainen muotoiseksi.

-ezzo

Vahvasti italialaissävyinen -(e)zzo-johdinaines sisältyy Kuusankoskelta sanastamaani polkupyörän nimeen filezzo. Ulkomaalaisperäisen aineksen käyttäminen on usein tapa tuoda nimeen jotain lisäväriä – tässä vaikutelma on ehkä hiukan leikillinen. -zzo-aines on suomalaisille tuttu ainakin nuorta miestä merkitsevästä sanasta ragazzo, joka oli tuotemerkkikin 1990-luvulla, sekä musiikkitermeistä (intermezzo ym.).

-ie / y

Ulkomaalaisperäinen on myös -ie- tai -y-johdin. Molempia kirjoitusasuja tavataan englannissa, mutta niiden molempien ääntämys on suomeksi -i. Siksi esimerkiksi Caddy 'Cadillac'-muodon rinnalla tavataan suomalaisemmin kirjoitettu Kädi. Saman johdinaineksen sisältävät edellisten lisäksi Chevy ~ Khevy ~ Sevy 'Chevrolet' ja Cossie ~ Cossy 'Ford Sierra RS Cosworth tai Ford Escort RS Cosworth'. Ainakin Caddy ja Chevy ovat englannissa yleisesti käytettyjä, ja niitä voidaan pitää eräänlaisina sitaattilainoina. Khevy on edelleen suomalaistettu kirjoitusasun mukaan, ja Sevy puhutun kielen mukaan; Khevy-suomalaistusta voi tosin pitää hyperkorrektina. Lisäksi Chevy on perusosana nimissä Pikkulohko-Chevy ~ Pualmoottori-Chevy 'Daewoo' ja Sämpylächevy 'pyöreämuotoinen Chevrolet ilmeisesti 1950–60-luvuilta'. Ei vaikuta siltä, että johdin olisi erityisen aktiivisesti leviämässä suomen kieleen, tosin sitä on myös epävirallisen henkilönnimistön lainoissa (Andy, Jamie, Janey jne.)

-ke

Aineistossa -ke-johtimella on muodostettu vain yksi nimi, Ladaa merkitsevä Larpake, joka on edelleenjohdos samanmerkityksisestä Larpasta. Hakulinen mainitsee sekä sekundäärin nominikantaisen että sekundäärin verbikantaisen -ke-johtimen, joista edellä mainitulla muodostetaan usein deminutiivisia substantiiveja (lahdeke, sarake), jälkimmäisellä usein tekimennimiä (sytyke, pidike) (2000: 157, 207–208). Larpake-nimessä suffiksi on deminutiivinen.

-la

Hakulisen (2000: 129) mukaan -lA-johtimella on kolme keskeistä käyttötarkoitusta. -lA-johtimella muodostetaan paikkaa merkitseviä substantiiveja (sikala), muita substantiiveja, jotka usein ovat deminutiivisia (mukula, hetula, pykälä) ja adjektiiveja (hankala). Hakulisen (2000: 129mts. 130) mukaan kaikissa näissä ryhmissä esiintyvä -lA-johdin palautuu suomalais-ugrilaiseen kantakieleen ja on mahdollisesti ollut merkitykseltään alun perin deminutiivinen. Lisäksi useita sellaisia lainasanoja, joiden originaalissa on l, on mukautettu -lA-sanatyyppiin (humala, sukkula jne.).

Ainakin paikkaa merkitsevien sanojen ja nimien luomisessa -lA-johdin on suomen kielessä edelleen produktiivi. Aineiston perusteella myös deminutiivinen käyttö olisi edelleen mahdollista, joskaan ei kovin yleistä. Lisäksi Cadillac- ja Rambler-nimet sisältävät pehmentävän -l-aineksen. Aineiston -lA-johtimella muodostetut nimet ovat C-Rekkula 'Opel Rekord C', Käkkylä 'Cadillac' ja Rämbylä ~ Rämpylä 'AMC Rambler'.

-li

-lijohdin on nominikantainen nomininjohdin, jolla muodostetaan vain substantiiveja (hökkeli, ripuli), usein olennon nimiä (heppuli, hihhuli). Monesti -li-loppuiset sanat kuitenkin ovat lainoja ja -l-aines on alkukielestä (tapuli, tunneli). Lisäksi jotkin -li-sananloput ovat syntyneet dissimilaatioitse -ri ja -ni-lopuista. (Hakulinen 2000: 163–164.)

Aineiston nimistä -li-johtimen sisältää peräti kaksi: Porkkeli on Porsche-merkkisten autojen epävirallinen nimi. Robert Wiander taas nimittää kotisivuillaan (2008) Citroën 2CV -autoa Sätkyliksi. Nimi on sekundäärimuodoste kulkineen katon mekanismiin viittaavasta epävirallisesta nimestä Sätkäkone.

-lo

Hakulisen mukaan -lo on sekundääri nominikantainen nomininjohdin, jolla muodostetaan sekä substantiiveja (karpalo) että adjektiiveja (hontelo). Hakulinen katsoo johtimen syntyneen -lA-johtimesta ja -i-johtimesta. Aineistossa -elo-suffiksi sisältyy pariin nimeen. Satelliitti-e edeltää -lo-johdinta usein muulloinkin, esimerkiksi sanassa kotelo. Volkswagen-autoja voidaan nimittää Vokeloiksi tai Vokkeloiksi. Ford Taunuksella taas on epävirallinen nimi Tanelo. Johdin vaikuttaa harvinaiselta, mutta luontevalta. Tanelon kantasana voi olla myös toinen Ford Taunuksen nimi Tane.

-lle ja -llu

Perusteokset, joihin tässä luvussa on viitattu (Hakulinen 2000, Karttunen 1989, Paunosen sanakirjan esipuhe 2000) eivät tunne erillisiä -lle- ja -llu-johtimia, eikä niitä välttämättä ole olemassakaan. -(l)le-johdosten näköisiä ovat kuitenkin aineiston nimet Skylle 'Nissan Skyline' ja Sianpää-Volle 'eräs Volvo-malli'. Nämä on luultavasti muodostettu nuorien ruotsalaislainojen (polle, nalle, pelle) antaman muotin mukaan. -llu-johdoksilta taas näyttävät nimet Rellu 'Renault', Sellu 'Toyota Celica' ja Vallu 'Plymouth Valiant' sekä muutamat näitä nimenosina hyödyntävät nimet. Kaikki -lle- ja -llu-nimet sisältävät -l-aineksen jo originaalissaan, joskin Renault-nimessä l on hyvin pitkällä sanassa.

-mo

Hakulinen mainitsee -mo-johtimen olevan sekä deverbaali että denominaali nomininjohdin (mts. 169–170, 211) ja etenkin deverbaalilla johtimella on muodostettu tekopaikan nimiä (veistämö). Samannäköinen aines sisältyy myös paikannimiin Maxmo, Tallmo, Kjällmo jne., eikä olekaan varmaa, onko aineiston Nismo-nimen 'Nissan' ja siitä edelleen johdetun Nismukan takana suomen vai ruotsin johdinaines. Joka tapauksessa johdinaines tässä lienee semanttisesti tyhjä.

-nki, -nto

Hakulinen mainitsee sekä deverbaaliset että denominaaliset -nki- ja -nto-nomininjohtimet (mts. 172, 173, 212, 214–215) sekä toteaa monien lainasanojen (kaupunki, killinki) olevan myös -nki-loppuisia. Paikannimistössäkin -nki-loppuiset lainaperäiset nimet ovat yleisiä, esimerkiksi Turenki lienee lainaperäinen nimi (← Thuringen). Aineiston ainoa -nki-nimi Teerinki 'Dering-traktori' on oikeastaan -i-johdos, mutta näyttää ulkoisesti -nki-johdoksilta paikannimien ja laina-appellatiivien tapaan. Aito johdos ei välttämättä ole Ladan Larpa-nimestä edelleen johdettu Larvanto-nimikään, sillä Larvanto on myös harvinainen sukunimi. Lisäksi sen esikuvana lienevät muut proprit, esimerkiksi muutamien vuosien takaisesta tangokuninkaasta tutuksi tullut sn. Hervanto.

-ster

Englannin johtimistoon kuuluu myös -ster-johdin, joka on tuttu muun muassa nuorison edustajaa tarkoittavasta termistä youngster ja hirviötä tarkoittavasta sanasta monster, joka on lainautunut useisiin suomenkin idiolekteihin muodossa monsteri. Kulkineennimistön saralla -ster on amerikanenglannissa käytössä ainakin tietynlaisen Jeep-auton nimessä Jeepster. Tämän vuoksi aineistossa onkin Jeep-autoa merkitsevä Hiipsteri. Englanninkielisen henkilönnimen Dexter voimalla taas Toyota Corolla DX:stä on tullut Teinideksteri. Civikster 'Honda Civic' lienee omaperäinen muodoste; Google-haku antaa kyllä muutaman englanninkielisen esiintymän hakusanalla civicster, mutta ilmaus ei vaikuta kovin yleiseltä.

-tin

Hakulisen mukaan -in-johdin on yksinkertainen verbikantainen nomininjohdin, jolla muodostetaan usein tekimen, tekijän, teon tai teon tuloksen nimiä (survin, kaihdin, istuin, höpötin, lörpötin, kudin). Verbikantaisista johdoksista, joiden originaalin lopulla on ollut -t-aines, on syntynyt lohkosyntyisesti -tin-johdin. Aineistossa tätä käyttävät nimet Larpatin 'Lada' ja Puikutin ∼ Spuikutin 'Buick'. Nimet ovat samanmuotoisia kuin esimerkiksi höpötin 'alituiseen höpöttävä henkilö' ja vikatin 'murt. viikate'. Johdinaines on sinänsä semantisesti tyhjä, mutta se saa autot kuulostamaan joltakin tekovälineeltä – mekanismi on siis samantapainen kuin rosmaattori-nimessä edellä.

Tilkkeet

Tilkkeeksi nimitetään sanan sisään tulevaa lisäainesta, jolla voi olla merkitys tai sitten ei. Aineistossa tilkkeen sisältävät nimet polkumasäädin 'polkupyörä' ja skopootteri 'skootteri'. Polkumasäätimen -ma-aines lienee peräisin automobiilin vanhasta suomenkielisestä nimestä automapiili. Piilin yleistyttyä 'auton' yleisnimeksi yhdyssanassa oleva sananraja on siirtynyt – ilmiö on samantapainen kuin saarnas|tuoli-sanassakin. Kun auto ja piili on tunnettu, -ma- on ymmärretty tilkkeeksi, jota on sitten voitu viljellä muuallakin. -ma- on lisäksi ollut samantapaisissa asemissa infinitiivin kaltaisena muotona esimerkiksi yhdyssanatyypissä kutomakone. Kuriositeettina mainittakoon, että Itä-Suomessa sukunimen asemesta on paikoin käytetty myös muotoa sukumanimi (Paikkala 2004: 143, 157, 161). Skopootteri-nimen -po-aines taas saattaa olla peräisin mopo-sanasta tai skootteria myös tarkoittavasta moposkootterista.

D:4.2.3 Koonti muottiin sijoittamisesta

D:4.2.3.1 Muottien yleisyys

Seuraavaksi esitetään tilastollista koontia muottien yleisyydestä. Koska tässä luvussa yksi- ja useampiosaiset nimet on käsitelty yhdessä, koonnissa esitettävät lukumäärät ja osuudet sisältävät myös useampiosaiset nimet. Sama sekundääristi muodostettu perusosa saattaa kuulua useisiinkin nimiin (esimerkiksi Sämpyläsaappi ja Pommisaappi), mikä aiheuttaa jonkin verran vinoumaa suffiksien tai muottien yleisyyttä tarkasteltaessa. Jonkin sekundäärinimen käyttäminen useiden eri nimien edusosana (joskus myös määriteosana) kuvaa kuitenkin hyvin suffiksin yleisyyttä käytössä ja sen luontevuutta.

Suomen kielen yleisin originaalinimeen lisättävä suffiksi on siis -i, jota on hyödynnetty 267 nimeä suomalaistettaessa. Seuraavaksi yleisin yhdestä vokaalista koostuva suffiksi on -U, jota on hyödynnetty 133 nimen muodostamisessa. -i- ja -u-johtimien kanssa on usein myös konsonantiston muutoksia, jotka on esitelty tarkemmin kyseisten johdinten käsittelyn yhteydessä edellä. Muut yhdestä vokaalista koostuvat suffiksit ovat A (29 nimeä), e (45) ja O (23 nimeä). Etenkään A- ja O-muotteja ei voida pitää suffiksiloppuisina, sillä useimmissa tapauksissa -A- ja O-loppuiset nimet ovat syntyneet typistämällä. Sama koskee myös monia -e­-loppuisia nimiä. Enemmistö (29) -e-loppuisten nimien esiintymistä on vanhakantaisempaa Mosse-tyyppiä, lyhyempää Mese-tyyppiä on 16 nimeä.

Slangille ja nykynuorten puhekielelle erityisen tyypillisiä johtimia ovat -is ja -ari. Näistä -is on aineistossa selvästi harvinaisempi 18 esiintymällään. Lisäksi -is-johtimeen näyttäisi liittyvän distribuutiorajoitus: -is-johtimella on muodostettu nimiä lähinnä vain omaperäisistä kantasanoista. -Ari- ja -ri-johdoksia on 102. Erityisen yleinen aineiston johdin on -kka, jota on käytetty 142 nimessä (sis. myös -kki-, -ka-, -gA- ja -kku-nimet). -skV-suffiksi sisältyy 21 nimeen ja -tsV 28 nimeen. Harvinaisempia suffikseja on myös -pa ~ ba ~ ppa (14 nimeä). Harvinaisia johtimia ja tilkkeitä sisältävien nimien ryhmässä käsiteltyjä nimiä on yhteensä 71. Suffiksin avulla muodostettuja johdoksia tai typistämällä muodostettuja vokaaliloppuisia typisteitä on yhteensä 893. Johdosten (Mersu) ja typisteiden (Mitsu) erottelu toisistaan ei ole hedelmällistä, koska sekä typisteet että johdokset muodostetaan analogisesti ns. valamismenettelyn kautta eli kielenkäyttäjällä on pyrkimys tietyn muotoiseen lopputulokseen. Näin ellipsejä (D:4.1) ja typisteitä eli heittymisiä (D:4.2.4) käsittelevät alaluvut jäävät hyvin pieniksi.

Usein johdin voi sävyttää nimeä paremmin kohdettaan kuvaavaksi, esimerkiksi -u-aines on aineiston perusteella usein deminutiivinen. (Tarkalleen otettuna kyse ei tietenkään ole kohteen kuvaamisesta, vaan sen mielikuvan kuvaamisesta, joka nimenantajalla tai käyttäjällä kohteesta on.) Myös suomen kieleen lyhennyssuffikseiksi omaksutuilla -is ja -ari-johtimilla on tärkeä tehtävä pidentyvässä ja monimutkaistuvassa suomessa.

D:4.2.3.2 Produktiivisuus

Johtimen produktiivisuudessa on oikeastaan kyse siitä, ymmärtääkö peruskielenkäyttäjä jonkin sananloppuisen aineksen johtimeksi. Esimerkiksi -oi-johtimesta periytyviä -o- ja -u-johtimia (Hakulinen 2000) nykykielenkäyttäjä tuskin kokee johtimiksi ja muodostaa niillä aktiivisesti uusia sanoja. Maksut ja pesut ovat jo siinä määrin vakiintuneita ja kantasanoistaan etääntyneitä, että niitä ei oivalleta johdoksiksi. Sen sijaan esimerkiksi -la ja -sti ovat produktiiveja (esim. Sedula 'suurravintoloitsija Sedu Koskisen omistava ravitsemusliike' ja kiitti vitusti 'tyytymättömyyden ilmaus nykynuorten kielessä'). Toinen johtimen produktiivisuuden kriteeri on se, että se on edes kohtalaisen yleinen ja tunnettu. Esimerkiksi Hakulisen (mts.) mainitsema -intimä-johdin (esim. emintimä 'äitipuoli') ei ole ollut yleinen koko Suomessa eikä etenkään suurissa kaupungeissa, mistä on seurannut johtimen kato. Uusperheiden runsastuessa johtimelle olisi saattanut tulla tarvettakin. Tuntematon johdin ei kuitenkaan käytännössä ole johdin. Johtimeksi on hahmotettu myös aineksia, jotka eivät varsinaisesti ole johtimia, esimerkkeinä tästä ovat aineiston -aattori-johdin ja sukunimistäminen. Kulkineiden nimille erityisen tyypillisiä johtimia näyttävät olevan -ari, -kka ja -u sekä tietenkin -i. Näiden produktiivisuudesta ei voida sanoa mitään erityistä, sillä näitä kaikkia käytetään eri aikakausilta olevien kulkineiden nimissä. -ari-nimet vaikuttavat keskimääräisesti jonkin verran -kka- ja -u-nimiä nuoremmilta, mutta ero ei ole merkittävä, ja kaikki yleisimmät johtimet ovat edelleen produktiiveja. Kulkineiden nimeämistä on Suomessa takana vasta satakunta vuotta, eikä kielessä tänä aikana ole vielä ehtinyt tapahtua kovin suuria muutoksia.

D:4.2.4 Typisteistä eli heittymisistä

D:4.2.4.1 Alkuheitto suomessa ja virossa

Alkuheitossa (edellisen määritelmän perusteella) sanan alusta heittyy kahta tavua pienempi osa. Heitot ovat yleensäkin lähinnä äänneopillisille muutoksille varattuja termejä (vrt. Itkonen 1966: 172–175), mutta toisaalta ne kuvaavat hyvin sitä, että sanasta ei poisteta mitään kokonaista osaa kuten ellipsissä. Pois jätettävällä osalla ei siis ole yksinään mitään merkitystä. Poikkeuksen tähän sääntöön muodostavat nimet Lude 'Honda Prelude' ja Larkki 'Buick Skylark', joissa heittyvä aines on englanninkielinen merkitys- ja muotoyksikkö. Suomalainen kielenkäyttäjä ei kuitenkaan välttämättä tätä huomaa. Larkin ja Mokin (← Unimog) originaalien käsittelyssä on kyse samantapaisesta ilmiöstä kuin amerikansuomessa (Virtaranta 1992: 27): englannin sananalkuinen pääpainoton tavu jää usein pois. Yhdysnimen määriteosana taas on alkuheiton ja -i-suffiksaation kautta syntynyt kortti nimessä Korttihonta 'Honda Accord'.

Varsinaisia alkuheitoitse kehittyneitä nimiä ovat Aunus 'Ford Taunus', Burbbi 'Chevrolet Suburban', Eeppi 'Jeep', Rolla 'Toyota Corolla' ja Vette 'Corvette tai Vauxhall Chevette'. Vette-aines sisältyy myös Opelin GT-malleja tarkoittavaan nimeen Euroopan Vette. Ainakin Aunus on selvästi lisämerkityksinen sekundäärinimi, ja muillakin nimillä haluttu lopullinen muoto on ohjannut sitä, mitä originaalista heittyy pois.

Virossa tunnettuja alkuheitotse syntyneitä epävirallisia nimiä ovat ehkä suomesta lainatut Rolla 'Toyota Corolla' ja Vette 'Chervrolet Corvette' sekä ilmeisesti virossa syntynyt Pobeda-auton nimi Beda.

D:4.2.4.2 Sisäheitto suomessa ja virossa

Sisäheitto ei ole erityisen yleinen ilmiö alku- ja loppuheittoon verrattuna. Elliptisiksi luetuistakin nimistä oikeastaan vain Hujaalada (← Hujaameneelada) on lekseemi, joka on syntynyt poistamalla palanen nimen keskeltä. Harhaelliptinen sen sijaan on Ford Thunderbird -mallin nimi T-bird, joka on lainattu amerikanenglannista jo elliptisenä lempinimenä. Lähinnä varsinaista sisäheittoa on nimi Oku 'Ford Orion' Okukin voi toki olla itsenäinen sekundäärimuodoste kulkineen virallisesta mallinimestä. Todennäköisemmin se on kuitenkin sisäheittoinen lyhentymä Ford Orionin toisesta epävirallisesta nimestä Orkku.

Monimutkaisempi tapaus on virolainen C-100-, C-80- ja T-100-traktoreista käytetty nimi S-s. Informantti ei tiennyt nimen nimeämisperustetta, ja vaihtoehtojakin on useita. Traktoreiden merkkinä oleva C on kyrillinen kirjain ja tarkoittaa s-äännettä, mikä voisi selittää nimen. Toisaalta traktoreita valmistettiin Tseljabinskin traktoritehtaassa, joka nimettiin myöhemmin Stalinin mukaan, ja näin traktoreitakin alettiin nimittää Stalinetseiksi. T33:n mainitsema nimi siis voisi sisältää Stalinetsin alku- ja loppukonsonantit. Nimi voi olla pelkästään reduplikatiivinenkin.

D:4.2.4.3 Loppuheitto suomessa ja virossa

Valtaosin loppuheiton luonteinen ilmiö on sekundäärissä kulkineennimistössä yleensä kaksitavuiseen määrämuotoon typistämistä (Asco, Commo, Diplo). Jonkinasteisina lopputypisteinä voidaan pitää myös harvinaisia konsonanttiloppuisia nimiä C ~ Chev 'Vauxhall Chevette' ja Merc 'Mercury'. Nämä nimet ovat kuitenkin luultavasti lainoja, joskaan omaperäisellekään kehitykselle ei ole estettä. Sekä nimissä Chev ja Merc että slangissa että virallisissakin lyhenneilmauksissa säännönmukainen katkaisukohta on sama, toisen tavun konsonanttiaineksen jälkeen (vrt. yst. vast. täm. lehd. kontt. nimim. Ella-Juulia). Englannissa samanrakenteisia lyhentymiä ovat esimerkiksi Herbert → Herb ja pervert → perv.

Siirry seuraavaan alalukuun D:4.3 Lyhenteiden täydentäminen sanaksi