Hae kulkineennimiä:
Olen esittänyt oman mallini nimenannosta ja nimien vakiintumisesta jo lisensiaatintutkielmani (2009) luvussa 2. Tässä mallissa yhdistettiin toisaalta tarve nimen antamiseen, nimen levittäytyminen, säilyminen ja katoaminen ja toisaalta nimen muokkaus toisenlaiseksi. Seuraavassa kahdessa luvussa tämä malli risteytetään nimien funktioista viime aikoina kirjallisuudessa (Sjöblom, Schybergson, Kvillerud) kirjoitettuun sekä tuodaan esiin kansan näkemyksiä. Tämä on olennaista, sillä nimien antamisen ja muokkaamisen syyt ovat sidoksissa näihin nimien funktioihin ja sidos toimii oikeastaan molempiin suuntiin.
Uudet ilmaukset, kuten nimet, muodostetaan olemassa olevien symbolisten yksiköiden ja vakiintuneiden mallien pohjalta, kun vanhat eivät syystä tai toisesta ole käypiä; joko kohteella ei ole nimeä, sitä ei tunneta tai muisteta tai aiemmat nimet eivät ole tilanteeseen sopivia tai riittävän kuvaavia. Tilanne voi johtaa niin nimen kuin appellatiivin syntymiseen tai vain kertaluontoiseksi jäävään ilmaukseen. Erisnimeä muodostettaessa mallina käytetään muita saman nimilajin nimiä. (Sjöblom 2004: 84–85.) Eero Kiviniemi kirjoitti 1970-luvulla (1977: 5), että nimistöntutkimuksen perustaksi on vakiintunut Leibnizin julkaisema ajatus, että kaikki proprit ovat alun perin olleet appellatiivisia ilmauksia. Kiviniemi kritisoi näkemystä, jonka mukaan nimien synty on vain tiettyjen appellatiivisten ilmausten (satunnaista) leksikaalistumista, ja syystäkin. Mitä luultavimmin nimiä syntyy sekä "ristimisaktin" (baptismal act) tuloksena että nominikompositumeista tiivistymällä. Harvinainen mutta vakiintunut tapa muodostaa nimiä on abstrahoida niitä tokaisuista ja virheistä, usein lasten puheesta. Esimerkki tällaisesta abstrahoinnista, joka ei ole oikein ristimistä muttei vähittäistä kiteytymistäkään, on Omena-nimen tarina:
Omena 'eräs vihreä Opel Omega'. Opel Omegan yksilönnimi Omena perustuu väärin kuulemiseen. Nuorehkon urjalalaisen naisen poikaystävä ajoi kyseistä autoa Turunmaalla, jossa matkapuhelimen kuuluvuus ei ole aina ollut huipputasoa. Nuorimies oli lausunut naiselleen "Omegalla tässä ajelen...", missä Omega oli tyttöystävän korvassa kääntynyt Omenaksi. Nimitys jäi kuitenkin käyttöön, sillä kulkine oli vihreä ja näin kelpo Omena-nimen kantajaksi.
Kauneimmin uudisilmauksen spontaaniutta on kuvannut yksi varhaisista suomalaisista nimistöaiheisten tutkielmien tekijöistä, Helmer Winter (1917: 13): "Nimi näet usein saa syntymästään kiittää hetkellistä mielijohdetta, 'virvatulta ihmisajatuksen tiellä'."
Näkemykseni mukaan nimeämistarve on siis ilmiönä lähes aina viittaustarpeelle alisteinen – tarvetta nimetä jokin kohde ei siis voi olla olemassa, ellei ole mitään tarvetta viitata kohteeseen missään yhteydessä. Olisi absurdia ajatella, että nimeäisimme paikkoja, ihmisiä tai autoja, joista emme lainkaan puhuisi. Puhuminen voidaan tässä ymmärtää laajasti: esimerkiksi maa-alueen kirjaaminen rekisteriin jollakin nimellä on eräänlaista puhumista. Viittaustarve tarkoittaa siis sitä, että syystä tai toisesta tulee tarve rajata olevaisen todellisuuden massasta jokin kohde ja viitata siihen jotenkin, usein kielellisesti, muttei aina. Tällainen viittaus voi kohdistua monenlaisiin kohteisiin autosta Näkkäläjärveen ja äidistä sinuun, minuun tai Hentun Liisaan, Helsingin Sörnäisissä sijainnutta sähkö- ja valaisinliikettä T:mi Sähkö-Paganusta unohtamatta. Viittaus voi suuntautua myös aineettomiin olioihin, esimerkiksi rakkauteen tai huomiseen. Mielenkiintoinen uusi Kaisa Tikan (2006) tutkimustulos korostaa maailman hahmottamisen ja ajattelun kielellisyyttä: eräs paimiolainen lapsi kertoi käyttävänsä paikannimeä leikkipaikasta, joka on olemassa ainoastaan mielikuvitusmaailmassa. Jopa lapset siis jäsentävät ajatteluaan ja maailmaansa paikannimien avulla. On kuitenkin todennäköistä, että myös paimiolaisen lapsen tapauksessa nimi on annettu, kun paikkaan on tullut tarve viitata.
Viittaus johonkin kohteeseen voidaan ylipäätään tehdä usein eri tavoin. Klassinen esimerkki ei-kielellisestä viittauksesta on kohteen osoittaminen sormella, mutta kielellinen viittaus on yleensä monikäyttöisempi, sillä se voi kohdistua myös aineettomiin ominaisuuksiin eikä ole sidottu etäisyyteen ja aikaan. Viittauksina voidaan nähdä myös vaikkapa kuvat, äänisignaalit ja vaikkapa liikennemerkit. Kielellinen ja ei-kielellinen viittaus käyvät usein myös toistensa tukena, esimerkiksi poika voi kerrostaloasunnossa sanoa kyydin tarpeessa olevalle kaverilleen *No mun Mese on tuol kadun varres ja viitata suuntaan, jossa auto on.
Kun viittaustavaksi valitaan kielellinen viittaus, seuraa valinnasta automaattisesti nimittämistarve. Nimittämistarpeella tarkoitan tarvetta nimittää viittauksen kohdetta joksikin käyttämällä jotakin kielen yksikköä. Käytännössä kyse on useimmiten jostakin vakiintuneesta kielen yksiköstä tai niiden yhdistelmistä. Uuden nimen tai sanan luomiseen joudutaan turvautumaan vain, jos mikään jo olemassa oleva kielen yksikkö ei ole tilanteeseen sopiva. Uudisilmaus voidaan tässä tilanteessa tuottaa joko aiemman samantarkoitteisen nimen pohjalta (ns. sekundäärinimet) tai olemassa olevista kielenyksiköistä useimmiten yhdistelemällä tarkoitteen ominaisuuksien pohjalta (ns. primäärinimet), mihin myöhemmin tässä väitöskirjassa tarkemmin palataan. Nimittämistarve ratkaistaan kuitenkin useimmiten käyttämällä ennestään tuttua propria tai appellatiivia. Näin voidaan tehdä, kun viittauksen kohteesta muodostunut käsitys vastaa kielelliseen merkkiin kuuluvaa käsitettä. Jos esimerkiksi valokuvaaja on asiakkaansa kotona ja haluaa kuvata tämän tuolissa, hän pyytää tuomaan tuolin. Jos valokuvaajalla on tarkempi mielikuva istuimesta, johon hän haluaa asiakkaansa asettaa, hän myös spesifioi tämän kohteen tarkemmin sitä pyytäessään. Lopulta juuri tilanteinen ilmaisutarve ratkaisee, mitä sanoja ja nimiä käytetään. Usein kyse on halutusta ilmaisutarkkuudesta. Parhaiten tämän on sattumalta juuri kulkineista sanonut Jaakko Sivula (1989a: 184):
Useasti yläkäsitteen nimeä voidaan käyttää alakäsitteen nimen asemesta. – –. Samasta tarkoitteesta puhuttaessa nimitys voidaan valita eri tasoilta. Tason valinta ei ole mielivaltaista, vaan se riippuu ilmaisutarpeesta. Esim. tiettyä autoa voivat tarkoittaa nimitykset auto, henkilöauto, Saab, ysikuutonen ja seitenseiska sekä rekisteritunnus.
Jos käytössä on vain yksi auto, riittää kehotus: "Vie auto huoltoon!" Jos autoja on useampia, kehotus ehkä tarkentuu: "Vie Saab huoltoon!". Merkkikorjaamossa ei enää kannata puhua autosta enempää kuin Saabistakaan, vaan ajoneuvo on nimeltään ysikuutonen (tyyppi 96). Erittely jatkuu, kun asentaja näkee, että huollettava on seitenseiska (vuosimalli -77). Nostettuaan konepellin hän toteaa, että kyseessä ei ole super. Maalaamon puolella auton merkki, tyyppi ja vuosimalli menettävät merkityksensä – ne korvaa värikoodi. Tiettyä autoa, yksilötarkoitetta, ei kuitenkaan edellä mainittujen piirteiden avulla voida erottaa muista vastaavista – siihen tarvitaan rekisteritunnus. Synonymian kannalta on tärkeää se, että yleissanaa auto voidaan käyttää spesifisen ilmauksen asemesta aina silloin, kun selvyys ei muuta vaadi. Yksilötarkoitetta ilmaistaessa eivät ehkä hyperonyymitkään auta, vaan on turvauduttava numerokoodiin.
Sanastoaiheisen artikkelin täydennykseksi tulee muistuttaa, että pronominikin voi olla riittävä viittaus, jos asia on muuten selvä: "Vie tämä huoltoon!" tai "Vie se huoltoon kun olet ensin vienyt tuon toisen" ovat asiayhteydessään täysin ymmärrettäviä ja toimivia ilmauksia.
Jos siis kielenkäyttäjä ei tunne tai muista tilanteeseen mahdollisimman täydellisesti sopivaa pronominia, yleisnimeä tai erisnimeä, syntyy nimeämistarve eli tarve uuden nimen tai sanan luomiseen. "Mahdollisimman täydellisesti sopivalla" tarkoitan tässä yhteydessä ilmausta, joka on kielenkäyttäjän mielestä tilanteeseen sopiva joka suhteessa, niin tyylin, kuvaavuuden (nimeämisperusteiden) ja käytettävyyden kuin rakenteenkin kannalta. Mahdollisimman täydellisesti sanon siksi, että kielenkäyttäjällä on ilmausta keksiessään usein rajallinen aika ja rajalliset henkiset resurssit käytettävissään, vaikka hän kuvaavimpaan ja sopivimpaan ilmaukseen todennäköisesti pyrkiikin. Kielenkäyttäjä luo uuden ja vielä vakiintumattoman kielellisen merkin kielitaitonsa, elämänkokemuksensa ja kohteesta olevan näkemyksensä eli käsityksensä perusteella, ja tässä luomisessa huomioidaan useimmiten monia muitakin funktioita kuin identifiointi.
Artikkelissaan Lapsen kielen uudissanat (1998) Anneli Lieko kertoo brittitutkija Eve Clarkin sanoin, miksi lapset luovat uudissanoja. Yksi syy on, että lapsi luo sanoja asioille, joille hän ei vielä osaa "oikeita", kieliyhteisön hyväksymiä nimiä. Toinen syy on spesifiointi: lapsi pyrkii koko ajan ilmauksen suurempaan yksiselitteisyyteen ja täsmällisyyteen. Lieko huomauttaa vielä, että tämä yksiselitteisyys johtuu paitsi kommunikatiivisista myös konseptiivisista syistä. Lapsi siis haluaa luomillaan sanoilla korostaa itselleen tärkeitä asioita oman näkökulmansa kautta. Samalla nämä luodut käsitteet täydentävät lapsen käsitejärjestelmää ja pyrkivät kohti säännöllisyyttä. Lisäksi Lieko toteaa, että lapsella näyttää olevan tarve leikitellä sanoilla. Mutta miten onkaan? Eroavatko aikuisen syyt uusien sanojen luomiseen tästä jotenkin merkittävällä tavalla? Luultavasti on niin, että aikuinenkin uutta ilmausta luodessaan haluaa synnyttää ilmauksen, joka paremmin kuvaa kohdettaan, ja pyrkii korostamaan jotakin tiettyä kohteen ominaisuutta valitessaan jo tunnetun merkin sijasta jonkin uusmuodosteen. Iän karttuminenkaan tuskin poistaa halua leikitellä sanoilla, huumorintajuttomuus kyllä. Merkittävä ero lapsen ja aikuisen välillä on se, että aikuisen sanavarasto on laajempi eikä hänellä sen vuoksi ole näin usein välttämätöntä tarvetta olla kielellisesti luova. Aikuinen myös osaa muodostaa pitempiä ilmauksia ja kykenee näin käyttämään erilaisia selventäviä attribuuttirakenteita – kaikkia keskeisiä kohteen ominaisuuksia ei siis ole pakko saada kiteytettyä yhteen sanaan. Aineiston monimielisimmät ilmaukset kuitenkin osoittavat, että tähänkin pystytään.
Menestyvät nimet tai muut ilmaukset tuovat mahdollisimman hyvin ja "energiatehokkaasti" esiin käsiteltävien asioiden ominaislaadut ja asioiden keskinäiset suhteet. Fiat 600 -henkilöautoa on puhuteltu Kuussataseksi ja aikoinaan myös Pikkufiiatiksi, joka nimi sittemmin siirtyi tuoreemmalle mallille. Nimi Kuussatanen → Kusiainen kuvaa autoa jo kahdesta suunnasta: yhtäältä se viittaa auton mallinumeroon, toisaalta kusiaiseen 'muurahainen', joka metaforisesti kuvaa auton pientä kokoa, tavallisuutta ja sen ahkeraa "köpöttämistä" pitkin maita ja mantuja. Kaikkein tunnetuin ja muistetuin kyseisen mallin nimi on aineistoni perusteella Pompannappi. Tämä kuvaa sekä muotoa ja kokoa että tuollaiseen pieneen autoon liittyviä ajo-ominaisuuksia (vrt. pompata ja pomppa). Monipuolinen kuvaavuus on siis hyve.
Aineistoa kerätessäni olen pyrkinyt myös kysymään, kuka nimen on antanut. Useimmissa tapauksissa nimenantaja ei ole tiedossa, sillä yleiset merkki- ja mallinimet Mersusta Kuplavolkkariin ovat kulkutavarana kadottaneet alkuperäisen nimeäjänsä. Emme myöskään tiedä, kuka suomalainen oivalsi ensimmäisenä lainata germaanin burđa-sanan suomen purreksi (Häkkinen 2004 s.v. pursi), eikä kaikkia Mikael Agricolan tai Elias Lönnrotin käyttämiä uudissanoja voida pitää heidän keksiminään – he ovat vain sattuneet käyttämään niitä ensimmäisen kerran kirjallisesti teoksessa, joka on säilynyt jälkipolville. Pienemmän piirin tiedossa olevien nimitysten nimenantaja saatetaan muistaakin, mutta nimityksen levittäytyminen tekee siitä useimmiten yhteistä omaisuutta. Haastattelujen ja tutkimusaineiston perusteella vaikuttaa siltä, että kulkineennimistössä ja todennäköisesti myös muussa nimistössä joku luo nimen, se lähtee hyväksyttämiskierrokselle ja nimen leviäminen riippuu siitä, millaisen arvion se kieliyhteisön jäseniltä hyväksyttämiskierroksella saa. Termi hyväksyttämiskierros esitellään seuraavassa pääluvussa B:2.
Paalasen (1992: 100) mukaan vaikuttaisi siltä, että verbaalisesti kyvykkäät henkilöt keksivät nimistöä ja sanastoa. Tällaisia on tutkimuksessa nimitetty muun muassa nimikirnuiksi (Rasku 1987: 44) ja nimineuvoksiksi (Vento 1972: 182). Ilmeisesti niillä, jotka uusia nimityksiä luovat, on korostunut tietoisuus kielestä ja tyylistä, ja näin heidän on ollut muita ihmisiä useammin pakko luoda uusia tai uusittuja nimityksiä pyrkiessään kuvaamaan keskustelun kohdetta mahdollisimman eksaktisti. Kielellisesti suurpiirteisempi tyytyy käyttämään olemassa olevaa ilmausta.
Monilta puuttuu myös rohkeus uuden luomiseen. Itsensä alaluokkaiseksi kokevalla on mahdollisuus rikastaa kieltä, koska hänen ei ole pakko käyttää sitä yhteiskunnassa vallitsevan normin mukaisesti, joskin alaluokan sisäinen normi saattaa joissakin tilanteissa asettaa rajoituksia kielenkäytölle. Alaluokkaisina olen pitänyt myös lapsia, sillä heidän kielelliselle luovuudelleen ei ole vielä asetettu suitsia eikä heillä toisaalta ole tarvetta miellyttää kielenkäytöllään muita ihmisiä siinä määrin kuin aikuisilla. "Totuus tulee lasten ja imeväisten suusta" on kulunut sanonta. Lapsen kasvattaminen aikuiseksi on myös pitkälti kielellisen kontrollin kehittämistä. Lapselle opastetaan, miten kieltä eri tilanteissa tulee käyttää ja mitä ei missään tapauksessa saa sanoa. Lasta opetetaan olemaan ihmisiksi rajoittamalla kielenkäyttöä, kasvoi ihmisyys siinä sitten de facto tai ei. Pohjimmiltaan tämä ihmiseksi opettaminen on kuitenkin rajojen asettamista luovuudelle. Nuorison kielellisen luovuuden arvon on todennut myös eräs Mobilisti-lehden toimittaja:
Nuoriso notkistaa sanavarastoamme. Heillä on kyky keksiä sana asialle, joka ennen on julkituotu ehkä oikeakielisemmin, mutta usein kankeasti. (MB 1 / 1984: 44.)
Toimittajan ajatuksen on kirvoittanut häntä nuorempien autoharrastajien käyttöön ottama nimitys eurojenkki. Tällä tarkoitetaan Euroopassa valmistettuja autoja, jotka myydään vanhojen amerikkalaisten automerkkien nimissä. Eräänlaisen yleisen käsityksen mukaan miehet eivät vanhene koskaan ja ovat aina pikkupoikia. Seikkailunhalun lisäksi myös miesten luova ja sopimaton kielenkäyttö saattaa edistää tätä vaikutelmaa. Lisäajatuksia iän, sukupuolen ja työnkuvan vaikutuksesta kielenkäyttöön tarjoavat esimerkiksi Pirkko Nuolijärven tutkimukset Kieliyhteisön vaihto ja muuttajan identiteetti (1986) ja Kolmannen sukupolven kieli (1986) sekä Nykysuomalaisen puhekielen murros -hankkeen tutkimukset, jotka tässä lähdeviitteittä mainittakoon.
Valtaosin aineiston nimien nimenantajia ei tiedetä. Monet nimet ovat kielenkäyttäjien yhteistä omaisuutta, esimerkiksi H2 kommentoi nimeä Amiskorolla vain sanoin "Ylleensä porukat sannoo". Nimeä voidaan myös kutsua yleiseksi (H1: Mun mielestä ne on ihan yleisiä ainakin täällä Keski-Suomessa) tai käyttää geneeristä ne-persoonaa (LK: Mutta eikös ne tuota Sianpää-Vollea kutsukin Hollannin-Ladaksi). Vieläkin suurempaa epämääräisyyttä voidaan ilmaista. "Jossain olisin joskus kuullu, en muista missä", toteaa H5 nimestä Kissanainen 'Citroën'.
Informantti voi lukea itsensä nimen käyttäjiin tai kirjata itsensä nimenkäyttäjäkunnan ulkopuolelle, mistä seuraavassa esimerkkejä:
Vain varsin harvoin alkuperäinen nimenantaja tiedetään. Näin on yleisimmin silloin, kun kyseessä on joku perheenjäsen tai muu ihminen, jonka kanssa on oltu henkilökohtaisissa tekemisissä. Esimerkkinä jälkimmäisestä tilanteesta on nimen Evakkoreki 'Karvialaisen Ladakerholaisen Lada 1200 L -86' tarina. Nimimerkki KTC:n foorumiviestiä siteeraten: "Opettaja risti mun ladan koulussa. Niimpä nimeksi tuli Evakkoreki." Muutamissa tapauksissa toki jokin julkisuuden henkilö mainitaan nimen lähteenä (ks. seuraavaa lukua B:2), mutta nimen leviämiseen myötävaikuttanut henkilö ei välttämättä tietenkään ole sen keksijä.
Nimillä voidaan erottaa erilaisia funktioita. Kuten Schybergsonkin (2009: 44) on todennut, nimien funktioiden erottaminen on jossain määrin subjektiivista ja funktiot ovat osittain päällekkäisiä ja sulautuvia. Nimien funktioita koskevan ajattelun keskeisin ongelma on ehkä se, että kukaan ei ole varsinaisesti määritellyt sitä, millä ehdoin ja menetelmin voidaan pitävästi sanoa, että jollain nimellä tai nimillä yleensä jokin funktio on. Esitän seuraavaksi muutamia erilaisia aiempia näkemyksiä nimien funktioista.
Erisnimellä voidaan erottaa neljä keskeistä, osittain päällekkäistä funktiota:
Anderssonin funktiot pätenevät Schybergsonin (2009:44) mukaan kaikissa erisnimissä. Kun tätä funktioluetteloa tarkastellaan nimenannon näkökulmasta, voidaan todeta, että nimiä annetaan kohteiden rajaamiseksi ja niiden värittämiseksi. Lisäksi henkilöt tuovat nimien kautta esiin omia asenteitaan ja yhteisten nimien käyttö luo yhteenkuuluvuutta paitsi alakulttuureissa myös valtakulttuurissa. Anderssonin funktioita voitaneen pitää aivan luontevina, vaikka luettelo ei välttämättä olekaan tyhjentävä.
Etnologi ja nimistöntutkija Bjarne Rogan ei puhu funktioista vaan nimien aspekteista. Rogan erottaa huviveneiden nimillä yksilöllistävän, ilmaisevan ja rituaalisen aspektin. Ensin mainittu tarkoittaa sitä, miten nimellä paljastetaan asioita nimenantajan katsantomaailmasta ja miten nimi tekee kohteen yksilölliseksi omistajalleen. Ilmaiseva aspekti viittaa nimen (veneissä on nimikyltit) kommunikointiin ulkomaailman kanssa. Rituaalinen aspekti taas ilmenee erilaisissa toivenimissä. (1994: 81–95.) Roganin aspektit ovat eri ulottuvuuden kysymys kuin ns. funktiot.
Reinert Kvillerud on tutkinut ruotsalaisten kulkineennimien funktioita artikkelissaan Vardagliga namn på bilar. En studie om namngivning (1994). Kvillerudin tavoitteena on ollut kuvata "arkipäiväisten" autonnimien antaminen erittelemällä, mitä merkitysfunktioita epäviralliset autonnimet edustavat. Kvillerudin abstrahoimat funktiot ovat suora kuvailufunktio (direkt deskriptiv funktion), vertaileva kuvailufunktio (komparativ funktion), hypokoristinen funktio (esim. Citroën → Cittra), kuvittelua kirvoittava funktio (illustrativ funktion), toisaalle viittaava funktio (alluderande funktion), personifiointifunktio (henkilönnimen kaltaiset nimet), ironian sisältävä halventamisfunktio (pejorativ funktion), vinoilufunktio (raljerande funktion), omistuksen tai kotipaikan ilmaisemisfunktio (proveniensbetecknande funktion) ja toiveenilmaisufunktio (optativ funktion). Kvillerud on havainnut, että samaan nimeen voi liittyä useitakin funktioita, esimerkiksi nimi Blondie voi kuvata auton väriä, personifioida sen, sisältää suffiksin eli olla hypokoristinen ja tuottaa assosiatiivisia viittauksia muualle (koska Blondie on mm. sarjakuvahahmo).
Kvillerudin tutkimuksen ansioita vähättelemättä voitaneen todeta, että kaikki Kvillerudin mainitsemat funktiot eivät ole saman tason ilmiöitä. Osa aivan selvästi kytkeytyy tarkoitteen ominaisuuksien esiintuontiin (kuvailu), osa enemmänkin kielelliseen muotoon (hypokoristisuus) ja osa taasen korkeamman tason funktioihin (personifiointi).
Paula Sjöblom on pohtinut väitöskirjassaan erityisesti yritysnimien funktioita. Sjöblomin mukaan nimillä on identifioiva tehtävä, merkityksiä välittävä ideationaalinen tehtävä ja interpersonaalinen tehtävä. Ilmauksella voi samaan aikaan olla useita tehtäviä eli funktioita. Yritysnimitutkimuksessaan Sjöblom on eritellyt nimien interpersonaalisia funktioita. Nämä ilmenevät siinä sosiaalisessa kontekstissa, jossa nimet syntyvät ja niitä käytetään. Nimen funktio on se, mitä se viestii. Sjöblomin luomia nimien interpersonaalisia funktioita ovat informatiivisuus (nimi kertoo jotain kohteestaan), houkuttelevuus (tai kohderyhmän rajaus), käytännöllisyys (äännettävyys, pituus, erottuvuus), integroivuus (intergroi paikkakuntaan tai alakulttuuriin), persoonallinen funktio (itseilmaisu) ja individualisoivuus (personifioivuus, henkilömäisyys). Sjöblomin innoittajana on ollut M.A.K. Hallidayn systeemis-funktionaalinen teoria, mutta hän on soveltanut sitä tarpeisiinsa. (Sjöblom 2006: 68–71, 230–243.)
Seuraavassa on yhdistelty edellä kuvattujen luokitusten funktioita. Näiden alla tuodaan esiin kansan näkemyksiä.
Sjöblomin mainitsema identifioiva funktio viitannee siihen, että nimi yksilöi tarkoitteensa. Viestinnässä onkin tärkeää voida puhua yksittäisistä kohteista: kielellinen ilmaus tekee näkymättömän näkyväksi ja rajaamattoman rajatuksi. Esimerkiksi paikat voidaan ottaa haltuun antamalla niille nimet. (Paikkala 1999: 13, Pitkänen 1999: 6.) Nimeäminen on siis vallankäyttöä ja todellisuuden jakamista osiin. Etenkin aineellisessa todellisuudessa tämä on selvää, mutta aineettomassakin maailmassa käytämme kieltä, käsitteitä ja nimiä asioiden hallitsemiseen niin käytännön elämässä kuin mielessämme. Tämä pätee varsin pitkälti myös yleisnimiin eli appellatiiveihin: jonkin asian tai ilmiön käsitteistäminen myös varsin pitkälti rajaa sen. Nimien identifioiva funktio on nimistöntutkimuksessa yleisesti hyväksytty tosio ja tulee esiin erityisen selvästi läpinäkymättömissä nimissä ja silloin kun oletetaan, että nimet ovat vain pelkkiä "nimilappuja" (ks. myös A:1.4.1). Yksinkertaisinta olisikin puhua "nimilappufunktiosta", joka etiketin tavoin kiinnittyy kohteeseensa eli nimen tarkoitteeseen, sillä ainakin Anderssonin käyttämä kognitiivinen funktio on termiksi kovin monitulkintainen. Sjöblomin yritysnimissä ilmenevä individualisoiva nimenosa tai individualisoiva funktio on oikeastaan kaksinkertaisesti tosi. Kysymys on nimenosasta, jolla ei toisaalta ole mitään muutakaan tehtävää kuin kohteen nimeäminen ja erottaminen toisista nimistä ja kohteista. Identifiointifunktio siis tavallaan sisältyy kaikkiin nimiin ja nimen(osan) individualisoiva funktio lienee hyvin lähellä tätä. Näiden ero on se, että individualisoiva nimenosa on sisällytetty nimeen juuri yksilöllistämistarkoituksessa, kun taas identifiominen sisältyy nimiin automaattisesti.
Jos kuitenkin identifiointifunktiota katsoo enemmänkin pragmaattisesta kuin onomastisesta näkökulmasta, voi huomata, että jokin kohde voidaan itse asiassa yksilöidä myös ilman nimeä. Jos tavoitteena on kielellisen ilmauksen avulla identifioida kohde eli toteuttaa identifiointifunktiota, nimi tai etenkään uuden nimen antaminen ei ole lainkaan ainoa tai edes keskeisin identifiointikeino. Identifiointitarve liittyy kielenkäytössä yleensä viittaamistarpeeseen. Esimerkkinä ilman yksilönnimeä yksilöimisestä mainittakoon H10 ja H11 keskustelu Ford-traktoreihin eli Voorteihin viittaamisesta:
H10: Puhutellaan numeroilla monesti.
H11: Tai väreillä, niinku "mee sillä punasella" tai "vihiriällä". Tai sitten "mee sillä isolla" tai "pienellä".
Kvillerud mainitsi edellä personifiointifunktion. Tämä tarkoittaa ruotsalaisten autonnimien kohdalla sitä, että autolle annetaan jokin nimi, joka tekee siitä persoonan. Personifiointifunktio sisältää näkemykseni mukaan itsessään komponentteina sekä individualisoinnin että inhimillistämisen.
Eräs Mobilisti-lehden 1/1997 osto- ja myyntipalstan ilmoitus alkaa sanoilla "Ostetaan 4-pyöräinen tunne-elämän kohde...". Internetin eri kuvagallerioita selatessa ei voi olla huomaamatta nuorten miesten tapaa nimittää autojaan rakkaiksi ja vaimoiksi sekä entisiä autoja exiksi. Parhaimmillaan kulkine voikin olla kuin perheenjäsen. Anu Jantusen tekemässä nimilipussa nimestä Esko 'eräs Ford Escort' todetaankin, että "Esko on kun meijän perheenjäsen". Henkilönnimen näköisellä nimellä voidaan siis hyvin personoida kulkine. Se, mikä perheenjäsen kulkine on, vaihtelee, mutta usein kyse on vaimosta tai rakkaasta lapsesta, siis jostakin "heikommasta":
H2: (Opel Astra vm. 2005, "Mikael") kiusasin eksälle et se on meidän yhteinen lapsi, kun exä ei voinu sietää et kahdella homolla on yhteinen lapsi.
LK: (keskustelu aiheesta onko Ladasi tyttö vai poika): Se on tyttö.. vuonna 1988 valmistunut "vetyperoksidi"-blondi, Klaara nimeltään... meillä on häät ens kesänä jos se vielä on hengissä
Yhteiskunnan muuttuessa vaikuttaa kuitenkin siltä, että ihmisten autosuhde on muuttumaan päin. Samaa ounastelee myös Hyvönen, jonka mukaan henkilöauto on kokonaisen aikakauden ikoni (1993: 104). Somerolaisen H12-informantin mukaan autojen helppo saatavuus on myös vähentänyt niihin kiintymistä:
Vähempi luannetta on joo nykyään autossa. Se oli niinku et se [ennen] kuulu perheeseen, se oli melkei niinku perheenjäsen se yks. – –. Autoi saa nykyää ostettuu tost nii helpol, sillo sitä harkittii pitkää ennen ku ostettii, kun ei ollu rahaa käytettävisä paljo.
Keruuprosessin aikana kertyneen hiljaisen tiedon perusteella vaikuttaisikin siltä, että kulkineita nimeävät erityisesti nuoret, köyhät ja maalaiset, toisin sanoen sellaiset henkilöt, joille kulkineet ovat arvokkaita yksilöitä. Hyvösen (1993: 78) mukaan tällainen suhtautuminen koskee erityisesti suuria ikäluokkia:
On aina ollut ihmisiä, jotka suhtautuvat autoihin kuin lemmikkieläimiin tai personifioivat ne. Monesti muistellaan rakkaasti ensimmäistä omaa autoa, sitä joka 1950–60-luvuilla johdatti autoilun maailmaan, autoelämäntapaan ja -kulttuuriin. Myöhemmin ensimmäisen autonsa ostaneet eivät muistelleet ensi autoaan näin lä[m]pimästi, autosta oli tullut arkea. Kun tällöin auto ostettiin, eletiin jo vakiintuneessa autokulttuurissa, enemmistö oli jo omaksunut innovaation, lähestyttiin kyllästymispistettä.
Nykyisinkin autoon voidaan kuitenkin kiintyä, vaikkei se erityinen harrasteauto olisikaan. Pitää muistaa, että suurten ikäluokkien ihmiset ovat olleet Hyvösen kirjoittaessa työtään siinä ikävaiheessa, jossa nostalgisuuteen taipuvaisuus alkaa käydä tyypilliseksi, ja että toisaalta heitä vanhemmilla ikäluokilla ei juuri ole ollut nuorina ollessaan omia autoja. Epäilemättä auto yhä useammin on vain kylmä käyttöesine, ja että automerkkien viittaussuhteet ovat heikentyneet 1980-luvun jälkeen (Hyvönen 1993: 110):
Sosiaalinen differentaatio ei enää 1980-luvulla ollut päivänselvästi luettavissa sellaisista kulutusesineistä kuin auto. Tämä oli seurausta ennennäkemättömästä nousukaudesta. Autoja alkaa olla hyvin paljon, ne muuttuivat samannäköisiksi ja kaikilla kansanosilla alkaa olla varaa ostaa uusi ja "hyvä" auto.
Samaa tukee myös ranualais-tervolalaisen ikämiehen lausunto: "Varsin ison osan [nimistä] havaitsin, itsellenikin yllätyksenä, mieleeni jääneen lapsuudesta ja nuoruusvuosiltani. Ehkä se kuvastaa auton merkityksen muuttumista erikoisuudesta käyttökapineeksi."
Hyvösen (mp.) mukaan automerkkien ääripäillä on kuitenkin ainakin vielä sosiaaliseen taustaan viittaava merkitys. Samoin käytetyt autot, hippiautot ja itse rakennetut tai muokatut autot erottuvat leikkisinä vastalauseina autoilla statustaan nostattaville. Vaurautta osoitetaankin useasti hankkimalla kallis auto, joka ei erotu liiaksi, sillä liika erottautuminen merkitsee usein vain menestyksen esittämistä (mts. 88, 111).
Edellä sanottu pohjautuu lähinnä autoon ja siihen liitettyihin merkityksiin. Kaikissa muissakin kulkinelajeissa sekä Suomessa että Virossa kulkineisiin liitetyt merkitykset ovat samantapaisia. Kulkine mahdollistaa käyttäjälleen asioita ja symboloi vapautta. Motoristumisen alkuaikoina moottoripyörät olivat samanlaisia kulkuvälineitä kuin muutkin, mutta autojen yleistyttyä ne muuttuivat varakkaiden ihmisten huvitukseksi ja ehkä jopa jonkinlaiseksi pahojen poikien symboliksi. Katettu autohan oli Suomen kaltaisessa huonojen sääolojen maassa moottoripyörään verrattuna ylivertainen kulkine liikkumis- ja kuljetustarpeisiin. Traktori sen sijaan on ollut statussymbolin lisäksi myös työväline. Tämän vuoksi traktorinnimistöstä puuttuvatkin kulkineella leveilyä kritisoivat nimet, joita monilla autoilla on. Tarkemmalla seulalla joitakin tällaisiakin nimiä epäilemättä olisi mahdollista löytää, sillä traktoreilla myös leveillään. Agraariyhteisössä kuitenkin leveilyä pidetään ensisijaisesti traktorinomistajan ja vasta toissijaisesti traktorin ominaisuutena, koska traktorinomistajat yleensä tuntevat toisensa toisin kuin himmennettyjen lasien takana istuvat autonomistajat kaupungeissa.
Ladakerhon käyttäjän Yogin mielestä Lada on autona persoonallinen ja siksi oiva nimettävä. Jokarin (LK) mukaan muut autot ovat vain kuljettimia, mutta Lada on melkein ihminen. Pressa (LK) kertoo ihmetelleensä auton henkilöimistä, mutta olettaa, että on mukavampi ajaa Lauralla kuin Ladalla. Pohjoispohjalainen Jukka (,_,/ukka) täydentää Lada-keskustelua lisäämällä, että myös vanhemmilla amerikkalaisilla autoilla ja Harley-Davidsoneilla liikkuvat nimeävät kulkineitaan, ja jatkaa, että mystiset hajoamiset ja oikuttelut lienevät enemmänkin inhimillisiä luonteenpiirteitä kuin teknisiä ominaisuuksia. Iittiläinen Mosse-Aksu taas tähdentää, että autoilla on oltava nimet, jotta niiden kanssa voi keskustella, ja jatkaa, ettei puhuttele vaimoansakaan naiseksi.
Persoonallisuuden lisäksi voidaan vedota myös käytännöllisyyteen, joka tässä tarkoittaa sitä, että kohteet erotetaan nimen avulla toisistaan. Toveri Nivan mukaan heidän "tiimissään" autojen nimeäminen on käytännöllistä, sillä on helpompi pyytää hakemaan jotakin varaosaa Boriksesta kuin [hakea] ''se palikka sieltä yhdestä niistä neljästä punasesta, siitä jossa on kattokaiteet ja maalit porsinu ym.". Karhulalaisen jamppa110:n mukaan heidän lapsensa ovat antaneet nimet kaikille perheen harrasteautoille, ja onkin käytännöllisempää käskeä lapset istumaan Lissuun kuin Tonnikakssataseen. Hän kuitenkin täydentää, että kaikkia autoja ei nimetä eikä niitä edes voi nimetä – lähinnä harrasteautot saavat nimen, koska niistä tulee niin läheisiä, että niihin saattaa helposti upota enemmän aikaa kuin perheeseen. Hän myös korostaa, että on makuasia, antaako autolle nimen vai ei.
Nimen ja tarkoitteen välinen viittaussuhde on yksi kielentutkimuksen ja semiotiikan pitkään keskusteltuja filosofisia ja kenties ratkaisemattomaksi jääviä kysymyksiä, eikä siihen juuri siksi ole tarkoitus tässä tutkielmassa ottaa kantaa. Perustelut valintaan ovat johdannon alaluvuissa A:1.2–1.4. Sen sijaan olen pohtinut nimellä inhimillistettyjen kulkineitten sukupuolta F-osion luvussa F:3:1.
Olettamus siitä, että nimen tulisi jollain tavalla kuvata kohdettaan tai olla sopiva kohteelleen, on syvään juurtunut kulttuurinen käsitys. Ääriesimerkki tästä ovat kirjat Elimäen tarkoitus (1996) ja Elimäen perimmäinen tarkoitus (1997), joissa suomalaisista paikannimistä on tehty uusia sanoja uusine merkityksineen. Uudeksi sanaksi on tarjottu esimerkiksi vesilahtelaista kylännimeä "Krääkkiö: Jonkun toisen syvältä kumpuava yskähdys, joka ajoituksensa vuoksi onnistuu peittämään ratkaisevan osan tekemästäsi melko hauskasta huomautuksesta" (Paikkala 1999: 16). Kielenkäyttäjillä on siis pyrkimyksenä nähdä merkitystä jopa siellä, missä sitä ei ole tarkoitettu olevankaan. Tämä todistaa, että ihmisten mielestä nimien kuuluu merkitä jotakin. Myös funktiotutkijat ovat todenneet saman. Anderssonilla kuvaavuus on osa kognitiivista funktiota (identifiointi), Sjöblomilla taas informatiivista funktiota (nimi antaa tietoa kohteesta eli yrityksestä). Myös Sjöblomin integroivan funktion alla käsittelemät ilmiöt ovat informatiivisia, sillä nimen integrointi paikkakuntaan ja alakulttuuriin on samalla myös informaation antamista yrityksen sijainnista, luonteesta ja toivotusta asiakaskunnasta. Kvillerud taas on jakanut kuvailufunktion kahtia sen mukaan, miten kuvailua tehdään: direkt deskriptiv funktion ja komparativ funktion.
Pyrkimys kuvailuun lienee läsnä erityisesti nimenannossa. Vakiintunutta nimeä käytettäessä nimen kuvaavuus ei ole enää välttämätön edellytys, mutta edistää kuitenkin nimen säilymistä (ks. B:2). Jonkinlaisen kuvailevan funktion olemassaolo lienee varsin selvää, vaikka aivan kaikilla nimillä ei tätä välttämättä ole.
Nimiä vetoomuksin ja haastatellen kerätessä nimen selitys tai tausta on ollut yksi kysyttävistä asioista. Näin mahdollinen kuvaavuus on yleensä saatu selvitettyä varsin hyvin. Kuvailevan nimen tausta yleensä tiedostetaan: H2 (nimestä Väyrynen, 'eräs Mercedes-Benz-malli'): "Näyttää Paavo Väyryseltä, ku sil on samanlaiset silmät". Joskus kuvailua voidaan hakea nimen äänneasun perusteella, vaikka tietoa nimen tarkoitteesta ei varsinaisesti olisikaan. H3 selittää (nimestä letukka): "Minä en nyt tiiä minkälaine auto, kai joku pitkä ja littee". Sellaisia mainintoja, joissa nimeltä edellytetään kuvaavuutta, ei kuitenkaan juuri ole. Pyrkimys kohdettaan kuvaavaan tai kohteelleen sopivaan nimeen onkin ehkä monen kielenkäyttäjän näkökulmasta selviö.
Kuvailufunktioon liittyy kaksi keskeistä kysymystä: mitä nimessä kuvailtavat kohteen ominaisuudet (nimeämisperusteet) ovat ja miten tämä ilmaiseminen tehdään. Näihin kysymyksiin vastaamiseen on omistettu kokonainen osio E.
Asenteenilmaisufunktio viittaa paitsi siihen, että nimi kuvaa kohdettaan objektiivisesti, myös siihen, että se voi kuvata kohteeseen liitettyä subjektiivista mieltymystä tai sosiaalisesti sopivaa asennetta kohteeseen. Tämä liittyy Anderssonin emotionaaliseen funktioon (nimen positiivinen tai negatiivinen arvolataus) ja osin ehkä myös ideologiseenkin funktioon (nimenantajan tai nimenkäyttäjän asenteet). Funktiossa on siis kaksi komponenttia, valittu asenne sekä intentio tuoda se esiin. Tätä voidaan ilmentää helposti paikannimiesimerkillä. Pienen lammen nimeksi voidaan kuvailu- ja systeemifunktioiden näkökulmasta antaa periaatteessa niin Paskolampi kuin Vähäjärvikin, mutta ensin mainittu ehkä paremmin ilmentää pienveden hyödyttömyyttä ja tähän hyödyttömyyteen liittyvää kannanottoa. Näin asenteenilmaisufunktio läheneekin nimeämisperusteluokkaa kohteen käytettävyys (E:6.2). Asenteen ei tosin tarvitse pohjautua objektiiviseen todellisuuteen eli ihmisillä voi olla positiivisia käsityksiä huonoistakin asioista ja negatiivisia käsityksiä hyvistä asioista. Näin ollen asenne voi olla eräällä tavalla harhainenkin. Tällaisesta voisi olla kyse esimerkiksi erilaisissa toivenimissä (Urho, Kukka, Onnela) ja toisaalta Sjöblomin yritysnimien houkuttelevuusfunktiossa. Yritysnimen houkuttelevuus pyrkii siis välittämään eteenpäin nimen tarkoitteeseen liittyvää asennetta halutulle kohderyhmälle, ja tästä positiivisesta asenteesta seuraa sitten houkuttuminen ja mahdollisesti halu käyttää yrityksen palveluita.
Eräänlaisena vastakohtana Sjöblomin houkuttelevuusfunktiolle voidaan nähdä Kvillerudin halventamisfunktio (pejorativ funktion), joka sisältää myös ironisuuden. Tällöin siis nimen tarkoite ominaisuuksineen asetetaan nimen avulla negatiiviseen valoon joko suoraan (halventaminen) tai epäsuorasti (ironia). Jos yrityksen tai tuotteen kehuminen on kaupallisille nimille ominaista, on tällainen halventaminen ominaista epäviralliselle kulkineennimistölle, jota Kvillerudkin on tutkinut. Asenteen ja kritiikin jyrkähkö ilmentäminen ja sopimattomien asioiden ilmaiseminen sinänsä liitetään usein slangiin, mikä selittyy varsin pitkälti toisaalta pyrkimyksellä yleiskielen sovinnaisuuteen ja toisaalta slangin määrittelemiseen eräänlaisena (sisäsiistin) yleiskielen komplementtina, kuten luvussa A:1.6:5 on jo todettu. Koska monilla viittaustasoilla (merkki, malli, osin myös alalaji) epävirallisia kulkineennimiä vastaavat kaupallisiin tarkoituksiin luodut ja houkuttemaan pyrkivät tuote- tai luokkanimet, on oikeastaan selviö, että epävirallisessa kulkineennimistössä negatiivisten asenteiden esiintuonti niin kulkineita kuin niitten virallisia nimiä kohtaan on suhteellisesti lievästi yliedustettuna.
Nimityksen sävy ei sinänsä ole riippuvainen ilmauksesta. Esimerkiksi H35:n mukaan Mazdan nimitys Maksalaatikko on ainakin heidän perheessään ollut sävyltään lähinnä aika positiivinen, vaikka se saattaisikin kuulostaa haukkumanimeltä. Omasta mielestäni taas Mercedes-Benz-auton nimittäminen Marsuksi on lähinnä ivallista, mutta opinnäytetyöseminaariryhmän naisten mielestä auton nimittäminen Marsuksi saa kulkineen kuulostamaan ihanalta ja pehmeältä ja nimi on heidän mielestään hellittelevä. Nimien merkityksiin vaikuttaa siis selvästi se, kuka nimen tulkitsee ja millaisista tulkintakehyksistä käsin.
Ennen kaikkea nimityksen sävy riippuukin nimityksen käyttäjästä, äänensävystä ja käyttöyhteydestä. Karkeintakin haukkumanimeä kulkineen omistaja voi käyttää hellittelynimenä, ja toisinaan lempinimikin voidaan lausua kovin ikävään sävyyn. Lempi- tai haukkumanimellä ei sinänsä ole mitään kirjoitetusta kielestä havaittavaa tunnusta (ks. Paalanen 1992: 41). Tyypillinen esimerkki kulkineennimistössä on oman moottoripyörän nimittäminen Mopoksi (H12, H55). Monet moottoripyöränomistajat loukkaantuvat, jos joku toinen henkilö nimittää heidän moottoripyöräänsä pienemmän kulkineen, mopon, nimellä, mutta saattavat silti tehdä tätä itse. Vastaavansisältöisiin tuloksiin on päätynyt myös Harley-Davidson-harrastajien sanastoa tutkinut Kati Ylönen (seminaariesitelmä 2005): omaa moottoripyörää voidaan nimittää halveksuvasti, mutta tällöin sävy on deminutiivinen. Ylösen mainitsemia esimerkkinimiä ovat Säkintäristin, Nappipyörä ja Ameriikkalainen pulttilinko-jäteöljyvatkain. Asenteen ilmaisuun liittyy sekin ongelma, että asenne (tai sen tulkinta) voi syntyä myös vastaanottajassa: T10 kertoo (nimestä Pompannappi) "Koulukaverini käytti ko. nimitystä Fiat 600:tamme 70-luvulla, en pitänyt siitä nimityksestä."
Toisinaan nimeen voi sisältyä jokin äänne- tai muoto-opillinen piirre, joka vaikuttaa nimen sävyn tulkintaan. Esimerkiksi U-suffiksi saa usein nimen kuulostamaan hellittelevältä. Esimerkiksi tällaisesta käy BMW-auton nimitys Bemu, joka on sävyltään ehkä hellittelevä neutraaliin Bemari-nimeen verrattuna. H2:n mukaan Bemu-sanaa käyttää erityisesti nuoriso, koska sana on enemmän "cool". Koska Bemu on nuorempi muodoste kuin Bemari, nimessä onkin enemmän tuoreutta ja "cooliutta". H35 taas mietti Bemarin ja Bemun eroa ja arveli, että juuri BMW:n omistajat käyttäisivät Bemu-nimeä. Selitys on uskottava, sikäli kuin ihminen käyttää itse valitsemastaan autosta hellittelevää nimitystä ennemmin kuin toisen autosta.
Nimettömyys on usein myös reaktio kulkineeseen sinänsä. Nimetön kulkine on huono ja mitäänsanomaton:
H5: Nissanista en osaa sanoo yhtään mitään, ne on niin mitäänsanomattomii autoi ettei niistä tuu mitää mieleen. ja tähän edelleen vertaa myös H19: Nissani on niin tyhmä merkki, siitä ei saa mitään... eiku! Nisu. Yks mun tamperelainen kaveri käyttää Nissanistaan.
LK: Tunnen suurta hellyyttä Ladaani kohtaan ..ja tuntuukin vähintään liioitellulta jos kohta kohtuulliselta kutsua sitä yleisnimenä Larpaksi – spesifioidummien Syväksi beigé:ksi. Kirjoittakaa Ford-palstalle, jos Ladoillanne ei ole nimeä.
Kansanlingvistit Niedzielski ja Preston (2003: 302–310) ovat hahmottelleet kaksi metakielen tasoa. Metakieli 1 tarkoittaa kansan havaintoja kielestä ja metakieli 2 kansan käsityksiä kielen käyttäjistä. Maallikot eivät tutkimusten mukaan yleensä erota näitä toisistaan (Lappalainen ja Vaattovaara 2005: 5). Luetteloon voisi lisätä vielä metakieli 3:n tarkoittamaan käsitystä nimen tarkoitteesta. Muutamien aineistoesimerkkien perusteella näyttäisi nimittäin siltä, että toisinaan nimeä ja sen tarkoitettakaan ei välttämättä eroteta täysin:
H3 (teiniksauto): Nimi on positiivinen, tavallaan kyllä juu. Se on sellane teiniauto, kirkkaan värinen, karvanopat ym., semmone pirtee.
H35 (säkkituoli, puutarhatuoli): Tyhmä vehe, tyhmä nimi.
Täysin tavallinen, neutraali nimikin voi kulttuurisista syistä värittyä:
LK (itse Ladaan liittyvistä asenteista, ei koske mitään epävirallista nimeä): Lada, ja varsinkin punainen Lada, on liikenteessä kuin pystyyn kohotettu keskisormi, ja SE luo sen oikean Ladalla ajamisen euforian.
Mauno Koski on opettajien viittausnimiä käsittelevässä artikkelissaan (2004: 58, 73–74) suhtautunut kriittisesti sosiolingvistiseen ylitulkintaan:
Sosiolingvistinen näkemys sekundaarinimistä vallankäytön välineenä kuvastanee ajan henkeä, jonka mukaan mitä erilaisimmat kielelliset käyttäytymiset on pyritty selittämään dramaattisista sosiaalisista asetelmista. Kun vanhan koulun lyseolaisilta kysyy, pyrittiinkö sukunimen asemesta käytetyillä nimillä horjuttamaan opettajien valtaa ja tekemään heidät epävarmaksi, jo kysymystä pidetään absurdina. Ei mikään tällainen voinut vaikuttaa opettajien valtaan eikä auktoriteettiin. Sekundaarinimen puuttumisen katsottiin usein johtuvan opettajan värittömyydestä tai kerrassaan mitättömyydestä, mutta joskus myös siitä, ettei arvostetun opettajan henkilössä ollut mitään sekundaarinimelle altistavaa piirrettä. – – Kaikilla originelleilla opettajilla oli sekundaarinimi, mutta kaikki eivät nimestään pitäneet. Ilmari Kaijala ja Eino Miettinen pahoittivat viittausnimistään mielensä, mutta ei niillä auktoriteettia horjutettu eikä sosiaalisia suhteita säädelty.
Opettajien viittausnimet eivät ainakaan Turun lyseon vanhan koulun aikana ja tuskin paljoa uudenkaan heijasta sellaista oppilaiden psyykkistä ahdistusta, jollaista saksalaiset psyko- ja sosiolingvistit olivat näkevinään sikäläisissä kouluissa 1970-luvulla ja johon muutamat suomalaiset gradun kirjoittajatkin uskoivat 1990-luvulla.
Ajatus tällaisesta ylisosiolingvistisestä kuplasta ei tunnu aivan kaukaa haetulta, jos nimiin sisältyvää asenteellisuuttakin tarkastelee kriittisesti edellä esitetyllä tavalla. Slangintutkimuksessa ja sosiolingvistiikassa lähdetään usein ajatuksista, että ihminen ilmentää omaa identiteettiään käyttämällä omaa kieltään ja että ryhmän tai luokan sisäinen kielenkäyttö kertoo halusta erottua muista. Tätä ajatusta lienee kuitenkin hedelmällisempää tarkastella negaation kautta. Henkilö, joka puhuu jonkun toisen määräämällä tavalla, haluaa sulautua joukkoon ja muuttua näkymättömäksi. Esimerkiksi laki- ja maanpuolustusaloilla ja politiikassa kieltä käyttävä alan väki piiloutuu sovitun kielenkäyttötavan taakse ja pyrkii välttämään sen uudistamista. Yläluokkaisen ihmisen tulee tukea vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen normeja säilyttääkseen arvoasemansa. Tämä koskee myös kielenkäyttöä.
Koska näkemykseni mukaan nimiin ei itsessään sisälly mitään sellaista asenteellista ainesta, mitä ei missään olosuhteissa voitaisi tulkita toisin, pidättäytyn valtaosin väittämästä aineiston nimiä halventaviksi, hellitteleviksi tai muiksi vastaaviksi. Näkemykseni mukaan nimi ensiksikin saa huomattavassa määrin sävyä kontekstistaan. Toisaalta eri yksilöiden käsitykset nimistä ja niiden tarkoitteista eivät siis välttämättä ole samat, eikä nimen sävy välttämättä säily samana pitemmällä aikajänteellä. Äänteellisistäkään kriteereistä ei voi tehdä varmoja johtopäätöksiä. Sanat äiti, äityä ja äitelä ovat äänteistöltään samankaltaisia. Näistä äiti saa useimmissa konteksteissa positiivisia arvotuksia toisin kuin vaikkapa äityä ja äitelä, joissa sekä negatiivisesti arvottunut sisältö että "ikävä" äännehahmo yhdistyvät. Katsonkin, että nimeen sisältyvistä asenteista en käytettävissä olevan tiedon perusteella voi sanoa riittävän luotettavasti ja pois sulkevasti pelkkien nimien tai edes yksittäisten kontekstissaan olevien esiintymien perusteella mitään. Näin ollen nimiin ja niiden tarkoitteisiin liittyviä asenteita ei tässä väitöskirjassa enempää käsitellä.
Paula Sjöblom on kutsunut yritysnimen persoonalliseksi funktioksi sitä, että nimen kautta nimenantaja tai yritys ilmaisee itseään. Erityisesti tämä korostunee ns. harkinnaisnimissä, joihin yritysnimet toki kuuluvat. Kun itseilmaisufunktiota eli persoonallista funktiota ajatellaan nimen syntymistilanteen kannalta, funktio realisoituu selvimmin sellaisissa tapauksissa, joissa uuden nimen synnyttäminen on tietoista ja tarkoitushakuista toimintaa (ns. baptismal act -nimenanto). Kun taas nimi syntyy vahingossa appellatiivisista aineksista kiteytymällä, itseilmaisun merkitys ei liene yhtä suuri. Näiden kahden nimenmuodostustilanteen välinen raja ei toki ole jyrkkä, ja onkin oikeastaan hankala rajata, milloin nimi on harkinnainen, harkittu tai spontaani. Itseilmaisufunktio voidaan ehkä osittain lukea Anderssonin ideologisen funktion alle (poliittisten ja kulttuuristien ideologioitten ilmentäminen), joskin nimi itseilmaisun välineenä ei välttämättä mitenkään tarkoita sitä, että nimi olisi asenteellinen tai ilmentäisi selvästi jotakin ideologiaa sen enempää kuin mikään yksilön teko muutenkaan.
Itseilmaisufunktio vaikuttaa epävirallisissa kulkineennimissä olevan tiedostamaton eikä siihen liittyviä aineistoesimerkkejä oikeastaan ole.
Edellä on todettu, että nimi identifioi kohteensa, kuvaa kohdettaan ja siihen voidaan mahdollisesti joissakin tapauksissa yrittää pakata asenteita. Vuorovaikutuskeskeisissä funktioissa on kyse siitä, mihin asenteen ilmaisulla ja kohteen kuvaamisella pyritään.
Kvillerudin vinoilufunktio (raljerande funktion) tarkoittaa sitä, että nimeä käytetään vinoilun välineenä. Tämä limittyy voimakkaasti asenteenilmaisufunktion kanssa ja lähinnä korostaa erilaista näkökulmaa, vuorovaikutuksellista käyttöä nimen ilmaisullisuuden sijaan. Esimerkkinä tästä on pohjalaisen Rorken 'Dodge' kohtalo Keski-Suomessa, toisella murrealueella. H1 kertoo: "Pohjalaiset sanoivat Rorke, nimi yleistyi täälläkin päin pilailumielessä, siskonpoika sanoo niin vieläkin."
Sjöblomin funktioluetteloa voitaisiin hyvin täydentää yhdellä funktiolla, uudisnimille ja sanoille ominaisella oivalluttamisfunktiolla. Osalla yritysnimistä on selvästi osoitettavissa eräänlainen herättelevä ja oivallusta odottava sävy. Nimet suorastaan odottavat tulkitsijaansa. Sjöblomkin on tosin todennut, että 20–30-vuotiaat ihmiset arvostavat nimissä erityisesti sitä, että nimi osoittaa luovuutta esimerkiksi humoristisuuden tai nokkelien sanaleikkien muodossa (2006: 37). Tämä taas voidaan liittää Kvillerudin mainitsemaan kuvittelua kirvoittavaan funktioon (illustrativ funktion). Monimielisyys ja mielikuvituksekkuus ovat varsin varmasti arvostettuja erityisesti epävirallisessa nimistössä, vaikka tästä ei kansanlausuntoja olekaan.
Kvillerud on abstrahoinut ruotsalaisilta epävirallisilta autonnimiltä toisaalle viittaavan funktion (alluderande funktion). Käytännössä nämä viittaukset eli alluusiot voivat kohdistua toisiin nimiin tai muihin asioihin. Kvillerudin toisaalle viittaavassa funktiossa kysymys on usein kuvaavuudesta erikoisella tavalla (vrt. vertailunimet), mutta tällaisten intertekstuaalisten tai "interonominaalisten" vihjeiden sisällyttäminen nimiin on myös osa yhtäältä itseilmaisua, toisaalta toisen ihmisen haastamista mukaan nimen tulkintaan ja hänen maailmantietonsa testaamista ja näin osa kompleksisille nimille tyypillistä älyllis-kielellisesti haastavaa nimenkäyttöaktia. Toisaalle viittaavia ovat esimerkiksi kaikki metaforiset nimet, vastakohta- ja variointinimet ja lisämerkityksiset sekundäärinimet. Seuraavassa esimerkit metaforisuudesta, varioinnista ja lisämerkityksisyydestä tässä järjestyksessä:
H6 ja puolisonsa nimittivät pientä Nissan Micraansa monilla nimillä. Yksi näistä oli Paku: "Sanottu joskus, voitas piruuttaan rekisteröidä pakettiautoks ku nykyään minkä tahansa voi rekisteröidä pakettiautoks."
H35 kertoo oman perheensä matkailuauton nimittämisestä: "Isä sanoo autoa Nassukaksi, minä Rassukaksi."
Nauru autolle 1964: Pankinjohtaja automieheltä: – Mikä olisi paras merkki, kun olen aikeissa hankkia auton?
Heti on automiehellä vastaus valmiina:
– Pösölle pösö, tottakai ilman muuta!
Ensimmäisessä esimerkissä ilmennetään ironisesti auton kokoa viitaten lainsäätäjän luomaan kummallisuuteen. Toisessa esimerkissä isän ja pojan käyttämät nimet ovat erisävyisiä, mutta keskustelevat keskenään ja viittaavat näin toisiinsa. Kolmannessa esimerkissä tuodaan esiin kaskun kautta, miten lisämerkityksiseen sekundäärinimeen aina sisältyvä homonymia harhalekseemin kanssa on tiedostettua. Harhalekseemi on tässä tapauksessa varakasta henkilöä tarkoittava sana pösö.
Vuorovaikutuksellisten funktioitten piiriin kuulunee myös Anderssonin sosiaalinen funktio. Anderssonin mukaan sosiaalinen funktio tarkoittaa sitä, että kaikki nimet ilmaisevat yhteenkuuluvuutta. Näin varmasti onkin, joskin funktio on melkoisen abstrakti, ja toisaalta nimillä voidaan tarvittaessa erottautuakin.
Sjöblomin integroiva funktio (nimen integrointi esim. paikkakuntaan tai alakulttuuriin) voidaan nähdä funktiona eräällä tapaa kaksiosaisena. Ensinnä, kuten jo edellä on esitetty, paikkakunnan tai alakulttuurin esiin tuominen nimessä on puhtaasti informatiivista ja antaa yritysnimen tapauksessa tietoa nimen tarkoitteen lokaalis-historiallisista liittymäkohdista, yrityksen brändistä ja tavoitellun asiakaskunnan laadusta. Tämän kuvailevuuden lisäksi intergroivalla funktiolla on toisaalta myös sosiaalinen ulottuvuus. Paikkakuntaa tai vaikkapa tiettyä alakulttuuria korostavilla nimillä voidaan pyrkiä luomaan eräänlaista me-henkeä. Kulkineitten tekniseen tai sosiaaliseen alkuperään viittaavia nimiä käsitellään luvussa E:6.3 ja erilaisiin vähemmistöryhmiin kytkettyjä nimiä luvussa E:6.6. Joissakin tapauksissa näitä nimiä voidaan pitää ryhmäyhteisöllisyyttä luovina – joskin varsin harvoin. Lada-kerhon foorumilta poimittu viesti osoittaa integrointia:
LK: "Yön sininen 1200 L oli vaan Äitinauto tai LADA. Punainen oli jo kotoisasti "Käkisalmi"."
Sjöblom tuo yritysnimien interpersonaalisissa funktioissaan esiin myös nimen käytännöllisyyden. Käytännöllisyyteen kuuluu muun muassa nimen äännettävyys, pituus (ei liian pitkä) ja erottuvuus. Kun lähdetään siitä ajatuksesta, että nimenmuodostus perustuu analogiaan ja malleihin, on käytännöllisyys eräällä tapaa myös osa Anderssonin mainitsemaa sosiaalista funktiota. Käyttämällä "oikeanlaisia" nimiä pidämme samalla yllä nimimallia ja kieliyhteisöämme. Näin ollen nimen käytännöllisyys kuuluu osana eräänlaiseen nimi(systeemi)funktioon. Nimen käytännöllisyyshän arvioidaan pitkälti olemassa olevia nimimalleja vasten. Nimimallien mukaan voidaan toki muodostaa monenkinlaisia nimiä samalle tarkoitteelle, ja käytettävyyskin painaa vaakakupissa, kun teoreettisista nimivaihtoehdoista valitaan paras.
Nimen kuvaavuuden lisäksi on olennaista, että nimi erottaa kohteet toisistaan. Nimenannossa ja hyväksyttämiskierroksella ovat koko ajan läsnä myös muut leksikkoon tai nimistöön sisältyvät kielelliset merkit. Muitten kielellisten merkkien antama malli ohjaa analogisesti uusien merkkien muodostamista. Tätä tekijää kutsun vetofaktoriksi. Muut kielelliset merkit siis vetävät uusia merkkejä puoleensa. Tutuista aineksista voidaan muodostaa vaikkapa yhdyssanoja kielen ilmaisutarpeitten tyydyttämiseksi. Vetofaktorit voivat olla peräisin myös reaalitodellisuudesta, esimerkiksi jonkun miellyttävän Kalle-nimisen henkilön tunteminen saattaa vaikuttaa käsityksiin Kalleista ja sitä kautta vaikkapa lapsen nimeämiseen. Vetofaktorien lisäksi on kuitenkin estofaktoreita, jotka toimivat eri tasoilla. Vähemmän miellyttävä Kalle lähipiirissä voi ehkäistä nimen käyttöä. Estofaktorina voi toimia myös epäselvyyden riski: jokin johdostyyppi saattaa olla ylikuormitettu tai lähistöllä on jo liian samantapainen paikannimi.
Sekä esto- että vetofaktori vaikuttavat siis monilla eri tasoilla. Esimerkiksi Väinö naapurin lapsen nimenä voi naapurin lapseen liittyvien mielikuvien mukaan toimia joko veto- tai estofaktorina. Paikannimistöntutkimuksen nimeämismallit taas ovat lähinnä vetofaktoreita. Vaikka kieliyhteisössä vallitseva nimeämismalli ohjaisikin nimeämään jonkin kalaisan ja aiemmin nimettömän seudun järven Kalajärveksi, tämä tuskin saa kyseistä nimeä, jos samanniminen järvi jo on lähistöllä. Appellatiivin näköiset nimet, esimerkiksi Kirjasto (Mielikäinen 2005: 33) tai Söderholmin (1975: 1) mainitsema Niittu, toimivat nekin luontevasti vain niin kauan kuin toista samannimistä kohdetta ei ole tiedossa. Appellatiivin näköiset ilmaukset ovatkin siksi täysin käypiä ja yksiviitteisiä vain pienyhteisöissä. Pienyhteisön ulkopuolella kielenkäyttäjä saattaa joutua lisäämään ilmaukseen jonkinlaisen tarkenteen (*Mikkolan niittu ~ *Mikkolanniittu; *Se vanha kirjasto siellä Kalliossa, Hollolan Lahlesa). Samat tekijät ovat läsnä myös yritysnimistössä; jopa laki kieltää liian samanlaisten yritysnimien luomisen. Tämän vuoksi yrityksillä on usein käytössä sekä virallinen, pidempi rekisterinimi että lyhempi käyttönimi ja mahdollisesti myös aputoiminimiä ja lempinimiä. Esimerkkinä toisesta liian samanlaisesta nimestä estofaktorina on H1 näkemys Volsu-nimestä: "Olen kuullut, tarkoittaa Folkkaria. Särähtää itellä korvaan, koska tuntuu liiaksi samalta kuin vanha brittiauto Wolseley." Veto- ja estofaktori ovat siis systeemissä vaikuttavia tekijöitä.
Laajempien kulttuuristen ja onomastisten systeemien lisäksi on olemassa muitakin systeemejä. Tällaisia ovat esimerkiksi pienialaiset pienyhteisöjen omat systeemit ja perinteet. Persoonallisen luonteen lisäksi kulkineen nimeäminen on erityisen todennäköistä, jos kulkineitten nimeämiseen on totuttu. Tällöin tarvitsee vain ikään kuin täydentää sarjaa. Informantin H34 vanhempien perheessä oli ollut aiemmin Musti (tummansininen Mazda 626 –86) ja oli vielä keruuhetkellä Helmi (helmenvärinen Mazda 626). Kun syksyllä 2004 perheeseen hankittiin uusi Ford Focus -farmariauto, sillekin oli saatava nimi. Vihreä auto sai Veerdi-nimen värinsä mukaan Italiassa paljon oleskelleelta informantilta. Jyväskyläläisen ladafoorumilaisen O.M:n mukaan nimeäminen on perinne, ja hänen ensimmäisen Ladansa nimettiin Rusty Rocketiksi jo vuonna 1994. Aina säännöllistä systeemiä ei kuitenkaan ole. H16:n perheessä oli kaksi autoa, Isinauto (Toyota Corolla) ja Äitinauto eli Avensis (Toyota Avensis). "Isinautosta ei sanota koskaa Corolla silti", pohti H16 kuitenkin.
Harvinaisissa tapauksissa jotakin nimeä saatetaan perustella myös sellaisilla systeemeillä, jotka ovat kielitieteellisen sijasta matemaattisia. Seuraavassa esimerkki Saabin nimestä, jossa rekisteritunnuksen numero-osaa tulkittiin matemaattisesti, yleisemmän graafisen tulkinnan sijasta:
Mun auto on nimeltään "Anni". Siihen liittyykin hauska tarina. Olin ostanut autoni paaaaljon ennemmin kuin tapasin vaimoni. Jossain jutun yhteydessä se sitten lipsahti, että mun [Saab] 99:n nimi on "Anni", joka tulee rekkarista ANN-522. No, hän kun on luokanopettaja (KM), niin näppäränä (ja uskokaa, hän on välistä vähän liiaan näppärä meikäläiselle hidasälyiselle lappilaiselle insinöörille) laski et viides kirjain on E, eikä I. Sitten tuli tovin aikaa tivausta "Miks toi on Anni eikä Anne???". No, edelleen nimi on "Anni", varmaan ainoa asia, josta en ole luopunut sitten poikamiesvuosien. But who cares, jos pikkupojan unelma perheestä on toteutunut, niin parempi tossun alla ku taivasalla... (SBKL, nimimerkki Hölösuu, Pietarsaari.)
Systeemisiin funktioihin voidaan löysästi lukea myös Kvillerudin mainitsema hypokoristinen funktio. Tämän käyttöön sisältyy toki jälleen kaksi ulottuvuutta: Toisaalta hypokorismin muodostaminen nimestä on lähinnä tekninen muodostusakti. Toisaalta tarkoitus kuitenkin on muodostaa hypokorismi, johon nimisysteemin kautta sisältyy joitakin arvotuksia, yleisimmin hellitteleviä. Samalla uusi hypokorismi tukee vanhoista muodostunutta systeemiä.
Kulkineennimistössäkin se, että eri viittaustasoilla on jo kulkineennimiä, ohjaa nimien muodostamista. Voidaan siis sanoa, että kulkineennimistössä on jo vallitsevat nimimallit. . Kulkineiden nimeämistä on perusteltu myös muiden trafikonyymien avulla: orimattilalainen AI (LK) toteaa, että "annetaanhan veneillekin nimiä".
Kansan havainnot tuovat esiin, että myös joitakin osasysteemejä hahmotetaan. Tällaisina on mainittu muun muassa yksilönnimen muodostaminen rekisteritunnuksesta sekä virallisen mallinimen kääntäminen:
H5: En muista [yksittäisten kulkineitten] erisnimiä, jotkuthan voi rekisterikilven perusteella vääntää.
H1 (Simca Aronde -mallin nimeämisestä): Itellä on Simca Aronde 1957, mut se on vaan Aronde, Pääskynenhän se olis suomeksi mut ei sitä oo sanottu koskaan [sillä nimellä].
Informantti H5 tuntee siis osasysteemin, muttei muista tai tunne yhtään mallin mukaista nimeä ja vastaavasti H1 tunnistaa potentiaalisen nimen, jota ei kuitenkaan käytetä. Myös hypokorismit ilmeisesti tunnistetaan jossakin määrin systeemiksi:
OD: Liekö tullut mainittua jo Mercuryn väännökset "Möökjuuri" ja "Merkki" (samaa sarjaa kuin Lincoln = "Linkki")
Siirry seuraavaan päälukuunB:2 Nimien leviäminen, säilyminen ja muokkaaminen