A:1.6 Epävirallinen vs. virallinen

Tässä luvussa tarkastellaan tutkimuskohdetta esittävän kuution etutahkoa, ilmauksen epävirallisuuden ja virallisuuden rajanvetoa.

Tässä tutkimuksessa käsitellään epävirallisia kulkineennimiä, ja jotta näin voitaisiin tehdä, myös epävirallisuus tulee määritellä. Koska mukana on sekä propreja että appellatiiveja ja koska epävirallisuuden ja virallisuuden erottaminen ei ole aina yksioikoista, tarkastelen kysymystä yleisemmällä tasolla ja otan näkökulmaksi kaikenlajisten nimien ja sanojen virallisuuden määrittämisen periaatteet. Lisäksi tässä yhteydessä päädytään myös vilkaisemaan epävirallisen kielen lajeja, slangeja ja murteita.

Erilaisia kielimuotoja ovat mm. yleis- tai kirjakieli, murteet, puhekieli, slangi ja lapsenkieli. Nämä kategoriat eivät ole kuitenkaan tarkkarajaisia eivätkä toisensa pois sulkevia (argumentoinnista neljän ensimmäisen osalta ks. Hurtta 1999). Esimerkiksi "Tampereen koululaisslangi" tai "puhdas Tammelan murre" ovat konstruktioita, jotka kielitieteilijät ovat käyttämiensä (toisinaan pientenkin) aineistojen pohjalta luoneet.

A:1.6.1 Virallinen yleiskieli

Suomen kielen tutkimuksessa lähdetään nykyisin yleisimmin siitä, että yleiskielen sanasto on ainakin lähes sama asia kuin kulloinkin voimassa olevan normittavan sanakirjan sellainen sanasto, jota ei ole erikseen mainittu tietyntyyliseksi (esim. "arkinen") tai tietyn alan erikoissanastoon kuuluvaksi. Yleiskieltä on siis kaikki sellainen kieli, jota ei ole erikseen muun tyyliseksi mainittu ja jonka uskotaan olevan yhteistä kaikille kielenkäyttäjille. Tällä hetkellä "virallisen" sanakirjan asema on Kielitoimiston sanakirjalla (2004, päivittyvä), jota edelsivät Suomen kielen perussanakirja (1990–1995) ja Nykysuomen sanakirja (1951–61). Yleiskieltä on tutkittu ja tutkitaan monista eri näkökulmista. Virallisen luonteensa vuoksi se ei kuitenkaan ole tämän lähinnä epäviralliseen kieleen keskittyvän tutkimuksen keskeinen liittymäpinta. Yleiskieleen voidaan lukea viralliset nimet, ja niiden tarkastelemista voidaan pitää yleiskieleen kuuluvien ilmausten tutkimisena, vaikka nimen virallisuuden määrittäminen ei kaikissa nimilajeissa yhtä helppoa olekaan, mihin aivan kohta palataan (A:1.6.3).

A:1.6.2 Epävirallinen kieli

Toisinaan yleiskieltä ajatellaan normitettuna kielenä ja muuta kieltä normittamattomana. Normittamaton kielimuoto olisi kuitenkin virheellinen otsikko murteelle, slangille ja muille kielimuodoille siksi, että nämäkään eivät ole normittamattomia. Kyse on lähinnä normittajasta: yleiskielen normittamisesta vastaa asiasta huolehtiva valtiollinen laitos, kun taas muita kielimuotoja normittavat niiden käyttäjät (ks. esim. Hurtta 1999:61, Nahkola ja Saanilahti 2000: 94). Epävirallinen kieli määrittyy automaattisesti virallisen kielen komplementtina: epävirallista kieltä on "virallisten" sanakirjojen ja kielioppien ulkopuolinen kieli. Tästä komplementtiluonteesta seuraa monia määrittelyongelmia ja kyseenalaisia tulkintoja, joita sivutaan tämän luvun loppupuolella pohdittaessa kulkineennimien kuulumista murteeseen tai slangiin.

A:1.6.3 Nimen epävirallisuus ja virallisuus

Epävirallinen kieli ja nimistö kohtaavat mm. epävirallisissa paikannimissä (Itis, Lintsi), epävirallisissa henkilönnimissä (Kaitsu, Jiipee), yritysnimissä (Stadin Kebab) ja kulkineennimissä (Folkkari, Nappis). Epävirallisten kulkineennimien antaminen ja muokkaaminen on yleiskielen ulkopuolella tapahtuvaa toimintaa, jossa kaikki epävirallisen kielen (murteet, slangi, puhekieli) keinot ovat samanaikaisesti käytettävissä. Sanottu pätee myös epäviralliseen paikannimistöön (Mielikäinen 2005) ja toki muuhunkin epäviralliseen nimistöön, esimerkiksi henkilöitten tai lemmikkien kutsumanimiin. Epävirallisten nimien alaryhmiä ja niistä käytettyä terminologiaa (lempinimi, haukkumanimi, köllinimi, hellittelynimi jne.) en lähde tässä erittelemään, sillä en ole jakanut tutkimusaineistoni nimiä tällaisiin ryhmiin enkä pidä sitä hedelmällisenäkään.

Epävirallisia nimiä analysoitaessa tulee aina muistaa, että ne ovat vain komplementtisesti määritelty fragmentti käyttönimistöstä. Epävirallisia ja virallisia nimiä siis käytetään puheessa sekaisin, vailla sen kummempaa säännönmukaisuutta (vrt. esim. Heikkinen 2001a: 2–3, Ainiala 2005: 19–20). Toistaiseksi tarkemmin tutkimattomia ongelmia ovat, miksi osa asioista ei lainkaan saa epävirallista nimeä (ks. esim. Heikkinen 2001a: 71 ja Seppälä 2009: 407–409 ja miksi joistakin virallisista nimistä ei lainkaan muodosteta epävirallisia (sekundääri)nimiä. Jälkimmäisessä on ainakin osin kyse siitä, miten hyvin virallinen nimi täyttää kielikohtaiset lekseemien ihannekriteerit. Esimerkiksi Volvo on äännerakenteeltaan huomattavasti suomalaisempi kuin Mazda, ja tämän takia sen riski päätyä äänteellisen muuntelun kohteeksi on huomattavasti pienempi. Äänteelliseen muunteluun päätymistä pohditaan tarkemmin luvussa D:2.6, ja kansan arvioita siitä, miksi nimiä ylipäätään muunnellaan, taas luvussa D:2.5. Jonkin asian jääminen kokonaan epävirallisen nimenannon ulkopuolelle taas johtunee sen harvinaisuudesta tai neutraaliudesta.

Kuten edellä todettiin, virallisuus ja epävirallisuus muussa kielessä, ts. ei-nimistössä, on usein tavanomaista ratkaista voimassaolevan virallisen sanakirjan mukaan. Nimet taas eivät kuulu sanakirjaan, vaan niiden virallisuus on ratkaistava muin perustein. Paikannimet ovat virallisia, jos ne sisältyvät (virallisiin) karttoihin, kaavoihin tai joissain tapauksissa kyltteihin (NP 2008: 131,137, Sjöblom 2006: 25). Virallisen henkilönnimen status taas on käytännössä nimillä, jotka ovat väestörekisterissä (vrt. NP 2008: 164, 172). Virallisia eläintennimiäkin rekisteröidään (mm. Suomen Hippos ja Kennelliitto). Viralliseksi yritysnimeksi on katsottu kaupparekisteriin merkitty nimi (Sjöblom 2006: 25). ja yhdistykset taas rekisteröidään yhdistysrekisteriin virallisella nimellään. Tuotenimen virallisuuden kriteeriksi voi rekisteröinnin lisäksi riittää vakiintuneisuus (NP 2008: 290).

Seuraavassa piirroksessa esitellään esimerkinomaisesti joukko erilajisia nimiä nimen virallisuuden ja epävirallisuuden mukaan jaoteltuna. Rajatapaukset ovat mukana ilmentämässä rajanvedon vaikeutta virallisuuden ja epävirallisuuden välillä. Olen lisäksi pyrkinyt luokittelemaan epävirallisia ilmauksia murteellisiin, puhekielisiin ja slangimaisiin, mikä on lähinnä mahdotonta muuten kuin muutamien erityisen leimaavien piirteitten perusteella. Piirrosta pohditaan kuvaa seuraavissa kappaleissa.

Virallisuus ja epävirallisuus paikannimissä

Edellä esitettyjä virallisuuden kriteerejä ja murteellisuuden tai slangillisuuden erottamista voidaan kuvion esimerkkien pohjalta pohtia. Kiviniemi ja Lanskeri ovat molemmat karttanimiä ja näin virallisia. Molemmat voivat myös olla peräisin kansanmurteista. Näistä kuitenkin Kiviniemi tuntunee useimmista neutraalimmalta, koska se näyttää koostuvan virallisen kielen leksikaalisista elementeistä. Paikannimet Kureksi, Tipula ja Stadi taas edustavat epävirallista kieltä, joskin Stadi alkaa joissakin yhteyksissä lähestyä virallistumisen rajaa (vrt. Stara ja Stadin ammattiopisto). Kureksista tekee joko murteellisen tai slangillisen käytetty johdostyyppi. Tipula taas on vanha tyttölyseoiden nimitys eri puolilla Suomea, mutta sen kuulumista johonkin tiettyyn epävirallisen kielen lajiin on hankala määritellä. Raja virallisen ja epävirallisen kielen välillä on avoin, koska yhtäältä epävirallista nimistöä käytetään virallisten nimien aineksena (esimerkiksi suunniteltaessa uusia asuinalueita) ja toisaalta viralliset nimet voivat jäädä epäviralliseen käyttöön virallisen nimen korvautuessa toisella (Ainiala 2005:13).

Virallisuus ja epävirallisuus henkilön- ja eläintennimissä

Etunimistä on perinteisesti ajateltu, että jokaisen nimetyn yksilön nimi on eri nimi, toisin sanoen Paavo-nimiä on yhtä paljon kuin Paavo-nimisiä henkilöitäkin (vrt. esim. Kiviniemi 1982: 175 määrät). Periaatteessa siis nimiasu Ansu voi samaan aikaan olla jonkun virallinen nimi ja jonkun toisen epävirallinen nimi. Lisäksi tarkempi luokitus murteeseen tai slangiin epävirallisen kielen sisällä on varsin vaikeaa, sillä -sU on ominainen sekä murteille että slangille (Kaisu vs Päpsy (← Päivi, vrt. en. Babs). Lefa (← Leif, Leo) ja Tsuge (← Juke) eivät vielä ole kenenkään virallisia nimiä (VRK-etunimihaku 31.12.2011), mutta voivat jonain päivänä olla. Ongelmaksi voi kuitenkin muodostua nimen epävirallinen sävy, joka ei muutu sillä, että jokin yksittäinen henkilö valitsee nimen viralliseksi etunimekseen tai hänelle se annetaan. Se, että enemmistö kielenpuhujista alkaa pitää vaikkapa Ansu- tai Lefa-nimeä virallisena ja neutraalina on pitkällinen prosessi. Hiukan toisenlaista ongelmaa taas kuvaa sinällään täysin virallinen sukunimi Koikkalainen. Vaikka nimi on sinällään täysin virallinen ja vakiintunut sukunimi, nimen "kotimurrealueen" ulkopuolella sitä kuitenkin saatetaan pitää leimaavana, vanhanaikaisena tai häiritsevällä tavalla murteellisena. Eläintennimen luokitteluun liittyvät ongelmat ovat osin samantyyppisiä, joskin esim. Suomen Hippos ry. edellyttää rekisteröitävältä hevosennimeltä uniikkiutta ja murteellisuuksien ja slangisanojen välttämistä (ks. NP 2008: 272).

Virallisuus ja epävirallisuus muissa nimissä

Muissa nimissä virallisuuden määrittämisongelmat ovat samantyyppisiä kuin paikan- ja olennonnimissä. Yritysnimille leimaa antavat nimien lyhemmät käyttömuodot (Nokia) ja urheiluseurojen nimille usein lyhenteiden tai elliptisten nimimuotojen käyttäminen koko nimen sijasta (Lounais-Hämeen Rasti → Älhooärrä tai Rasti, Ikaalisten Nouseva-Voima ry. → Nouski). Peukalokauppa on lähinnä lapsenkielinen, logoon pohjautuva nimitys Abc-liikennemyymälästä, mutta soveltuu yleisemminkin puhekieleen ja muistuttaa epävirallisen kaupunkinimistön malleja. Koulunnimi Ressu ja ravintolannimi Dtm ovat esimerkkejä epävirallisista nimistä, joka on otettu viralliseen käyttöön. Tuotenimissä ja kulkineennimissä epävirallisuuden erottaminen on usein helpompaa, mutta epävirallisen kielen lajin erottaminen on joskus mahdotonta.

A:1.6.4 Virallisuus ja epävirallisuus kulkineennimissä

Kuvion esimerkkinimistä Ford Escort ja Sisu lienevät eittämättä virallisia. Näistä Ford Escort kuulostanee läpinäkymättömyytensä vuoksi virallisemmalta kuin Sisu, jolla on myös appellatiivinen, lisämerkityksiä tuottava homonyymi. Eräänlaisia virallisen ja epävirallisen rajatapauksia tässä nimilajissa ovat Datsun 'Nissan' ja Raisa. Datsun on alun alkaen muodostettu merkin viralliseksi nimeksi, mutta vielä epäviralliseen käyttöön siirryttyäänkin nimessä on jotain virallista sävyä. Raisa taas on kulkineyksilön nimi, mutta sen virallisuusarvoon vaikuttaa kaksi asiaa: Ensinnä kulkineyksilöiden viralliset nimet ovat harvinaisia, ja näin ollen yksilönnimien viittaustasolla virallisuuden ja epävirallisuuden rajapinta on hankala tunnistaa. Toisaalta virallisuusvaikutelmaa lisää se, että Raisa tunnetaan virallisena henkilönnimenä.

Nimiä Nuhvi ja Sijanpersuusviiatti voidaan luonnehtia murteellisiksi niiden sisältämien äännepiirteiden perusteella, samoin nimi Cherba saatetaan kokea slangillisena sen äänteistön ja slangijohdinaineksen perusteella. Kossuesko-nimeä taas joku voisi pitää slangillisena sen sisältämättömän alkoholijuomannimen perusteella, jos alkoholijuoman epävirallisen nimen käyttöä pidetään sopimattomana. Näitä jossain määrin neutraalimpia nimiä ovat Mosse, Mersu ja Iso Kissa. Onkin sinänsä kiinnostava kysymys, mistä tämä oletettu neutraalius muodostuu. Ilmeisesti ainakin kaksi ensimmäistä ovat hyvin yleisiä. Samoin lekseemi kissa lienee kohtalaisen neutraali (vrt. vaikkapa * Iso Apina tai Iso Rupisammakko). Ilmauksen sävyttyminen murteelliseksi tai slangilliseksi on siis hyvin hankalasti määritettävä asia, mihin seuraavassa luvussa hiukan syvennytään.

Kulkineennimissä ja -nimityksissä virallisuuden ja epävirallisuuden erottaminen ei juuri ole ollut ongelma. Merkki- ja mallinimissä olen turvautunut netistä saatavaan informaatioon virallisuudesta, ts. mitä nimiä mm. Wikipediassa, Autowikissä ja muilla foorumeilla virallisina niminä käytetään. Epävirallisina olen pitänyt myös nimiä, jotka pohjautuvat jo käytöstä pois jääneeseen viralliseen nimeen. Tämä vertautuu kaupunkinimistön tutkimuksiin, jossa epävirallisena on pidetty esimerkiksi sitä, että jostakin liikkeestä käytetään edelleen sen vanhaa nimeä virallisen nimen muututtua (näin Ainiala 2005:13).

Kulkineyksilöillä taas ei juuri ole virallisia nimiä, joten lähes kaikki yksilönnimet ovat epävirallisia (pois luettuna yläkäsitteenä olevan virallisen merkki- tai mallinimen käyttö yksilönnimenä). Rajatapauksena virallisuuden suhteen voidaan mainita keskipohjalaisen bussiyrityksen Osmo Aho Oy:n numeroiden sijasta nimillä toisistaan erottuvat bussit Pitkä-Oskari, Pikku-Oskari, Turhanpitkä-Oskari (ks. lisää Oskari-nimistä Seppälä 2009: 197–198).

Laji- ja alalajinimissä en ole turvautunut sanakirjaan, koska kyse on osin myös erikoissanastosta, jonka osalta Kielitoimiston sanakirja olisi kuitenkin puutteellinen. (Tavallaan erikoissanastokin on "epävirallista", koska se ei kuulu kaikkien tuntemaan yleiskieleen.) Olen sen sijaan tyytynyt poimimaan tutkimusaineistooni ilmaukset, joita en ole virallisesta kielestä tuntenut ja joita en etymologioita tarkastaessani ole huomannut virallisina käytetyn. Esimerkiksi henkilöauto ja polkupyörä ovat virallisia, vastaavat pikkuauto ja munamankeli taas eivät. Monesti epäviralliselta alalajinimeltä puuttuu kokonaan virallinen vastine (joulukuusi 'runsasvaloinen auto' ja puukylkifarkku 'farmariauto, jossa puujäljitelmäkyljet'). Tällöin epävirallinen kieli käsitteistää virallisesta kielestä puuttuvia luokkia, toisin sanoen jakaa todellisuutta osiin tarkemmin kuin yleiskielessä ehkä olisi tarpeenkaan.

Virallisen ja epävirallisen vertailu ja rajamaat

Virallinen ja epävirallinen nimi voivat erota toisistaan kahdessa mielessä. Joko kielellisen merkin muoto tai merkitys voi olla erilainen. Eroavuuden määrittäminen ei kuitenkaan ole täysin yksiselitteistä. Muodon suhteen pohdittavaksi jää, miten paljon epävirallisen nimiasun tulee erota virallisesta ja pidetäänkö kirjoitettua vai äännettyä asua määräävänä. Merkityspuolella taas kyseenalaista on se, miten paljon ilmausten merkitysalojen tulee olla erilaiset.

Merkin muoto virallisen ja epävirallisen nimen erottajana

Kirjoitetussa muodossa saadun aineiston vertaaminen viralliseen kirjoitettuun nimeen on varsin ongelmatonta. Tässä suhteessa miten tahansa virallisesta nimestä eroava kirjoitusasu on tulkittu epäviralliseksi nimeksi, poikkeuksena vain selvät lyöntivirheet ja yhteen ja erilleen kirjoittamiseen liittyvä variaatio. Osa virallisista kulkineitten merkki- ja mallinimistä on mukautettu suomeen ja viroon minimimuutoksin, esimerkiksi virallisen nimen loppuun nominatiivimuodossa lisätty i on siis riittänyt tekemään nimestä epävirallisen. Kotoistamiseen käytettävät äänteitten muutokset, suffiksaatiot ja luovat käännöksen muodostavat nimittäin pitkän jatkumon, jonka katkaiseminen muustakaan kohdasta ei olisi mielekkäämpää. Kirjoitetussa puhekielessä käytetään myös erilaisia ortografisia leikittelyjä, ja olen pitänyt kaikkia eri tavoin kirjoitettuja nimiasuja eri niminä. Tällainen pieniinkin muutoksiin tarttuminen on ollut mielekästä kahdestakin syistä. Ensiksikin erityisesti merkki- ja mallinimissä kielenkäyttäjillä on vankka tieto nimen oikeinkirjoituksesta, sillä nämä nimet näkyvät usein kulkineen visuaalisessa ilmeessä (avaimet, muut tekstit). Näin ollen voidaan katsoa, että kielenkäyttäjä tietää tekevänsä tietoisen valinnan kirjoittaessaan nimen toisin. Toiseksi nimien käsittely tietokannassa yksilöinä on näin helpompaa.

Suullisesti saadun nimistön virallisuuden ja epävirallisuuden määrittäminen on ongelmallisempaa, kun kyse on virallisen nimen pohjalta muodostetuista ns. sekundäärinimistä. Puhekielisesti äännetyn virallisen nimen ja puhekielisen nimen raja on todettu häilyväksi epävirallisen kaupunkinimistön tutkimuksessa (Mielikäinen 2005: 48): "Virallisesta nimestä [ei] tule epävirallista pelkästään siksi, että se äännetään paikallisen murteen mukaan (esim. Vapauvenkatu). Puhekielisesti äännetyn virallisen nimen ja puhekielisen nimen raja on silti häilyvä, sillä murteen käyttö on joskus hyvinkin tietoista, suorastaan matkivaa. Nimistä tulee tällöin ikään kuin paikallisia leimoja, ja käyttöön otetaan murteen selvimpiä tai erikoisimpia tuntomerkkejä." Olenkin katsonut, että leimallisten murteellisuuksien käyttö on usein tahallista ja tekee nimestä epävirallisen. Suullisesti saadun nimistön (vähemmistönä aineistossa) olen kirjannut sellaisena, kuin sen olen kuullut haastattelutilanteessa. Joissakin tapauksissa olenkin varmistanut kirjoitusasun informantilta, mikäli se ei ole haastattelutilannetta häirinnyt. Millainen äänneasun sitten pitäisi olla ollakseen epävirallinen? Vierassanat ja nimet pyritään normien mukaan ääntämään ensisijaisesti alkukielen mukaisina. Toisaalta monet vierasperäiset nimet tavataan ääntää kirjaimittain suomen äänteistön mukaisesti, ja näin ollen mielestäni myös virallinen merkkinimi Peugeot voidaan ääntää [peugeot]. Näistä kahdesta ääntötavasta poikkeavat nimet ovat epävirallisia. Epävirallisia Peugeot-nimiä ovat näin esimerkiksi Peso, Pesonen, Pösö, Söpö, Peukeotti ja Peukoputki.

Merkin merkitys virallisen ja epävirallisen nimen erottajana

Muodoltaan samanasuiset nimet voivat myös saada erilaisen merkityksensä vuoksi erilaisuuden virallisuusarvon. Vanhasta virallisesta nimestä voi tulla uusi epävirallinen, jos sitä käytetään selvästi nimelle aiemmin vieraasta tarkoitteesta. Tällaista tapahtuu sekä metaforisesti että vanhojen nimien korvautuessa uusilla. Virallisesta käytöstä pois jääneen "vanhentuneen" nimen käyttäminen myös uusista samantapaisista kohteista on siis epävirallista nimenkäyttöä. Nissan-auton nimittäminen Datsuniksi on siis entisen virallisen merkkinimen kaltaisen nimen käyttämistä epävirallisena nimenä. Tässä tapauksessa epävirallinen nimi kuvaa merkkien välistä historiallista ja tuotannollista yhteyttä. Tällaiset merkityserot eivät ole tuottaneet ongelmia nimien poiminnassa.

A:1.6.5 Murre ja slangi

Tässä luvussa pohdin sitä, miten murretta ja slangia on ollut tapana määrittää ja miten tätä voidaan kritisoida. Pohdinnan tarkoituksena on perustella se, ettei epävirallisten kulkineennimien kuulumisesta murteeseen tai slangiin voida ääritapauksia lukuun ottamatta sanoa juuri mitään. Voit halutessasi ohittaa tämän pohdinnan ja oikaista luvun loppuun.

Murteen määrittelemisen ongelmista

Murretta on kuvailtu muun muassa alueelliseksi [kielen] varieteetiksi tai maantieteellisesti määräytyväksi osakieleksi (Suojanen 1982:154). Puheen murteellinen sävy kuitenkin syntyy ensisijaisesti äänne- ja muoto-opillisista piirteistä, ja vain joka 50. sana saattaa olla murteellinen. (Jussila 1995: 59 [1988]. Murteella on terminä viitattu kielitieteessä vanhoihin kansanmurteisiin, jotka on jaoteltu alueellisesti pitäjittäin ja laajemmin murrealueittain. Esimerkiksi Someron murre kuuluu piirteittensä perusteella lounaisiin välimurteisiin ja edelleen länsimurteisiin. Tekisi mieleni kuitenkin väittää, että pitäjittäinen jako on myös jonkinlainen rekonstruktio. Esimerkiksi vepsän äännehistoriassa kylittäinen vaihtelu on paljon paremmin dokumentoitu, kun taas Suomessa hallinnollinen aluerakenne lienee ohjannut myös kielitieteellisten päätelmien tekoa.

Murteiden ja slangin tyypillisenä erona on vanhastaan mainittu se, että murre on homogeenistä ja tiedostamattomasti käytettyä, kun taas slangi on vaihtelevaa eli heterogeenistä ja kielenkäyttäjän tietoinen tyylillinen valinta (esim. Suojanen 1982: 153–156 ja Hämäläinen 1946: 256–258). Ainakin murteiden variaatiottomuuden suhteen tämä yleistynyt käsitys on argumentoitu vääräksi ja seuraukseksi murteentutkimuksen tutkimusmenetelmistä. Tarkempi tutkimus on osoittanut, että murteiden oletetusta tasoittumisesta ja sekoittumisesta onkin kannettu huolta murteenkeruun alkuajoilta lähtien. Perinteinen murteentutkimus pyrki selvittämään murteiden tavanomaiset piirteet ja analysoimaan niitä. On kuitenkin ilmeistä, että vanhatkin murteet ovat paitsi ei-niin-yhtenäisiä kielimuotoja myös osin myös metodologisesti välttämättömiä käsitteitä, konstruktioita. (Hurtta 1999: 65–68 lähteineen, mm. viittauksia mm. Ikolaan ja Mielikäiseen.) Murteiden lisäksi on otettu käyttöön myös aputermit yleispuhekieli ja aluepuhekieli, mutta näiden käsitteiden epätarkkuus (mts. 59–60) lienee yhtä häiritsevää. On oikeastaan kyseenalaista, voidaanko murteentutkimuksen kaikkia menetelmiä soveltaa sellaisenaan etenkään nykyisin. Vaikuttaa nimittäin siltä, että nykyisin puhekielessä hyödynnetään eri murteiden ja slangien aineksia joko tietoisesti tai tiedostamatta, ja tällä käyttäytymisellä voidaan rakentaa mm. erilaisia sosiaalisia identiteettejä (Mantila 2008: 63–64). Mantilan sanoin murrekartasta on tullut miellekartta. Murteiden homogeenisyys ja oman murteen tiedostamattomuus on siis täten ainakin osittain todistettu paikkansapitämättömiksi myyteiksi.

Slangin määrittelemisen kaksinaisuus

Slangin määritteleminen sosiaaliseksi murteeksi on ollut helpompaa maissa, joissa sosiaaliluokkien erot ovat olleet selvempiä kuin Suomessa. Suomessa taas on nostettu esiin mm. koululais- ja opiskelijaslangit, sotilasslangi, erilaiset ammattislangit eli jargonit (mm. puhelinasentajien ja hoitoalan erityiskielet). Erityisesti huomiota on saanut (mm. Heikki Paunosen tuotanto ja slangi.net) Helsingin seudun puhekieleen aineksia antanut vanha sekakieli, ns. Stadin vanha slangi, jota ei kuitenkaan enää sellaisenaan ole olemassa (mm. Kalliokoski 2002: 137–142).

Slangin käsitteen tarkka rajaaminen on osoittautunut vaikeaksi. Slangi on määritelty mm. puheyhteisön jonkin puhujaryhmän käyttämäksi ja etenkin sanastoltaan ja äännerakenteeltaan puheyhteisön yleisestä kannasta poikkeavaksi kielimuodoksi. Samalla kuitenkin on todettu, että slangi ei ole erillinen kieli vaan pikemminkin kokoelma sanoja, joita sirotellaan yleensä arkikielen kehyksiin (Nahkola ja Saanilahti 2000: 87–88, Karttunen 1989: 149). Slangin nimittäminen vajaaksi kieleksi on todettu muuallakin (mm. Forsskåhl 2005: 22). Vajaus näkyy myös slangintutkimuksen metodeissa: suuri osa slangin parissa tehdystä työstä on ollut sanastojen ja sanakirjojen koostamista. Ensimmäisenä julkaistiin Suomalainen sotilasslangi I (Hämäläinen 1963), jota seurasi toisia sanakirjoja, kuten Sotilasslangin sanakirja (Antti Penttinen 1984), Nykyslangin sanakirja (Kaarina Karttunen 1979), Vankilaslangin sanakirja (Leo Lipsonen 1990), Lekuri suorittaa nesteensiirron – lääkintäalan slangisanastoa (Terho Toivonen 1995) ja viimeisimpänä massiivinen stadin slangin suursanakirja Tsennaaks stadii – bonjaaks slangii (Heikki ja Marjatta Paunonen 2000). Vain kattava etymologinen slangisanakirja puuttuu. Lisäksi on tutkittu mm. sananmuodostusta, sanojen alkuperää ja sanaston aihepiirejä (esim. Nahkola 1999a ja b). Myös ruotsinkielisessä slangintutkimuksessa sanaston kokoaminen, etymologiat ja sananmuodostus ovat olleet slangintutkimuksen kohteita, tutkimusote on ollut deskriptiivinen ja metodien ja teorian luominen on loistanut poissaolollaan pitkään. Slangia ei myöskään ole tutkittu luontaisessa käyttöympäristössään. (Forsskåhl 2005:31, 57–59.) Suomenkielisellä puolella tilanne on ainakin tähän saakka ollut pitkälti sama: slangin dynamiikka ja rajaus ovat jääneet epäselväksi (Suojanen 1982: 158). Slangia on siis kyllä kerätty ja luetteloitu, mutta ei varsinaisesti rajattu tai määritelty.

Slangin käsitteen hahmottamista helpottaa, jos Forsskåhlin (2005) tavoin eriytetään slangin käytön (pragmaattinen) taso ja rakenteellinen taso. Rakenteellisella tasolla kyse on joihinkin käyttäjäryhmiin tai konteksteihin liittyvistä sanastollisista ja muoto- ja äänneopillisista piirteistä, pragmaattisella tasolla taas tyylistä ja kommunikaatiosta.

Slangia luonnehditaan normia rikkovaksi tai vastustavaksi, mutta usein jää epäselväksi, kenen normia – sosiaalista normia, yleiskielen normia tai kenties slangisanaston kerääjän tai kielentutkijan omaa normia – tosiasiassa rikotaan. Myös arkisuus ja vulgääriys ovat suhteellisia käsitteitä ja rakentuvat arvoasetelmille, jotka ovat kielellisen ulkopuolella ja jotka ovat sidoksissa aikaan, henkilöön ja ympäröivään kulttuuriin. (Forsskåhl 2005: 32–38, 57–59, Hurtta 1999:77–79.)

Kun siis esitetään slangin tunnuspiirteitä (esim. slangijohdin -is) ja samalla väitetään slangin olevan vaihtelevaa eli heterogeenistä ja kielenkäyttäjän tietoinen tyylillinen valinta (esim. Suojanen 1982: 153–156 ja Hämäläinen 1946: 256–258), sekoitetaan kaksi korkeintaan epäsuorasti toisiinsa liittyvää asiaa. Yritän aluksi karsia esiin slangisanaston rakenteellisia piirteitä ja otan sen jälkeen kantaa slangiin tyylinä.

Slangin rakennepiirteitä

Fonologia, fonotaksi

Vanhalle Stadin slangille leimallisina äännepiirteinä pidetään b,d,g ja f-äänteitä sekä soinnitonta postalveolaarista frikatiivia (ns. suhu-äs) ja suhahtavaa ts-affrikaattaa. On kuitenkin todettu, että slangi on voimakkaasti lähestynyt yleiskielen fonotaksia (Paunonen 2000: 17–22). Monet em. äänteistä ovat olleet käytössä murteissakin eivätkä aina kelpaa yksiselitteisiksi slangin tuntomerkeiksi (vrt.murteellinen faari ja slangillinen fatsi). Myös vokaalisoinnun eheytymistä on tapahtunut (esim. Sörkkä-keskustelu). Sananalkuisia konsonanttikasaumia on jo jonkin verran yleiskielessä ja niitä on vanhastaan ollut mm. lounaismurteissa. Ahtaasti slangin ominaispiirteeksi jää siis oikeastaan vain konsonanttialkuisen sanan alkuun lisättävä slangistaja s (ks. Paunonen mp.).

Sananmuodostus

Nahkolan (1999b: 619–623) mukaan slangisanoja muodostetaan

• a) muuttamalla olemassa olevan sanan merkitystä metaforan, metonymian tai äänteelliseen samankaltaisuuteen perustuvan assosiaation kautta (40 %)
• b) muuttamalla olemassa olevan sanan muotoa slangijohtimella (20 %), äänteellisen muuntelun kautta tai typistämällä (vähäistä)
• c) keksimällä uusi sana [tarkoittaa Nahkolalla käytännössä yhdistämistä] (18 %)
• d) lainataan sana vieraasta kielestä ja haluttaessa modifioidaan sitä äänteellisesti (10 %)

Rohkenen väittää, että kohdat a, c ja d ovat lähinnä ikiaikaisia sananmuodostusmenetelmiä. Typistäminen voidaan varoen rinnastaa esimerkiksi nimistöntutkimuksen ellipsiin ja äänneopillisiin heittoilmiöihin, ja äänteellistä muuntelua esiintyy vähintään deskriptiivi- ja lainasanastossa. Näin vain slangille leimallisiksi tuntomerkeiksi jää enää joukko vierasperäisiä frekventtejä johdinaineksia (lähinnä -ari, -is, -tsV, -skV ja klusiilin soinnillistuma + e), ja nekin voivat ajan myötä kadota tai sulautua kokonaan kieleen. Myös slangijohtimen merkityksettömyyttä ja käyttöä lyhentimenä voidaan verrata suffiksoimalla syntyneisiin paikannimiin (ks. näistä Kiviniemi 1975: 36).

Slangi tyylinä

Slangi on nähty asenteellisena, affektisena, rikkaana, sopimattomana ja ryhmäyttävänä kielimuotona, ja on jopa katsottu, että näkemys slangin käytön aloittamisesta tietyssä iässä ilman erityistä sosiaalista (vanhempia ja ympäristöä vastustavaa ja yhteishenkeä luovaa) motivaatiota on erhe (esim. Karttunen 1989: 149–152, Leiwo 1980: 269–270, Stark 1972: 231). Nämä usein esitetyt käsitykset eivät kuitenkaan anna täyttä oikeutta slangeille, sillä käsitykset ovat osittain seurausta eräänlaisesta kehäpäätelmästä: Kun slangiin kuuluva kielenaines tunnistetaan ja määritellään vain komplementtina neutraalia ja vakiintunutta yleiskieltä vastaan, slangi väistämättä näyttää asenteelliselta, kielen normeja rikkovalta ja joihinkin aihepiireihin, mm. sukupuolielämä, alkoholinkäyttö, eritteet (ks. esim. Nahkola ja Saanilahti 1991), keskittyvältä.

Slanginkäytön status ja slangin tyyliarvo on ajan mittaan noussut. On myös alettu hahmottaa jonkinlainen laajalti ymmärretty, alueellisesti ja sosiaalisesti neutraali(hko) yleisslangi (ale, telkkari, jätski), jonka käytöllä väitetään tavoiteltavan tuoreutta, nuorekkuutta ja vaihtelua arkipuheeseen. Samaan aikaan on kuitenkin todettu, että slangin ja arkityylin välinen raja on liukuva ja että arkityylistä voidaan edetä viralliseenkin kieleen. (Kalliokoski 2002: 137–142, Nahkola ja Saanilahti 2000:88, 94–96, Suojanen 1982: 156.) Tällainen alhaalta ylöspäin tapahtuva leviäminen ei ole aina ollut ymmärrettyä, esimerkiksi Pulkkisen (1976) mukaan kielivarojen omaksuminen nuorilta on farkkuihin pukeutumisen tapaan keskenkasvuisuuden palvontaa. Suojanen (1982:157) taas esittää, että vanhemmat omaksuvat yksittäisiä slangisanoja, koska he käyttävät näitä hakiessaan kontaktia murrosikäisiin lapsiinsa.

Vaikka slangin käytössä jossain määrin voikin olla kyse asenteista, halusta erottautua ja halusta käyttää eräänlaista salakieltä, voisi olla viisaampi nähdä slangit ja puhekieli ylipäätään vain eräänlaisena suomen kielen kehityslaboratoriona, jossa eri lähteistä saatavat uudet innovaatiot, kuten esimerkiksi lainasanat, ortografian uudennokset tai johdokset ovat testattavana. Slangi kun on oikeastaan vain kielenainesta, jota jostain syystä ei toistaiseksi ole koettu tarpeelliseksi tai soveliaaksi sisällyttää yleiskieleen. Lisäksi slangin arvioinnissa tulee muistaa, että paitsi ammatti- myös nuorisokielissä eräät asiat on tarpeen määritellä yleiskieltä tarkemmin. Tämä erikoissanasto saattaa tuottaa erottamisvaikutuksen, mutta erottautuminen ei aina välttämättä ole itsetarkoituksellista. Tulee myös ymmärtää, että vaikka tuoreus, kekseliäisyys ja rikkaus ovat slangin tyypillisiä ominaisuuksia, ne eivät silti rajoitu vain slangiin. Esimerkkeinä tästä käyvät vaikkapa vanha luodonnimi Voiaski, epävirallinen patsaannimi Jäätyneetkalsarit ja R.E. Nirvin tutkimukseksissa synonymiasta, riistaeläimistä, affektista ja sanankielloista (esim. Sanankieltoja 1944) esitetyt metaforat ja merkityksen laajenemat. Luovuuden käyttö ei siis tee kielimuodosta slangia.

Murteesta ja slangista kohti aineiston käsittelyä

Nimen murteellisuutta määritettäessä kysymykseksi nouseekin se, tulkitaanko nimi murteelliseksi jonkinlaisen alueellisesti rajoittuvan levikin perusteella vai jonkin vain joillekin suomen murteille ominaisen äänne- tai muotopiirteen tai nimeen sisältyvän lekseemin perusteella. Koska tutkimukseni koskee yksittäisiä, kontekstistaan irrotettuja ilmauksia, en voi niiden perusteella esittää luotettavia päätelmiä niiden tyyliväristä tai kuulumisesta tiettyyn epävirallisen kielen kielimuotoon. Suhtaudun muutenkin hiukan skeptisesti olettamukseen siitä, että sanan tyyliväri tai sen sisältämä asenne olisi määriteltävissä vain sanasta itsestään, kuten usein tehdään (ks. myös Tuomi 1989a: 54–55 ja Sivula 1989b: 271 "kansanomainen slangi"). Ilmeet, eleet, asennot, liikehdintä, äänensävyt ja -painot voivat puhua paljon enemmän kuin sanat, ja toisaalta sanallisen ilmaisun tasolla ei usein ole mitään yksiselitteisen emotionaalista (Larjavaara 2007: 454–460). Näin tyydyn puhumaan ahtaasti slangille ominaisista (rakenne)piirteistä eli slangillisuuksista (vrt. termiin murteellisuus) kulkineennimissä. Aineistoon sisältyviin nimiin liittyvää sosiaalista ja sukupuolista variaatiota esitellään luvussa B:3. Hyperkorrektia suomalaistamista – vierasperäisen sanan mukauttamista yleisen epävirallisen suomen kielen ohi jotenkin leimallisesti murteelliseksi tai slangilliseksi – käsittelen luvussa D:2.6.

Nyt siis käsite 'epävirallinen kulkineennimi' on varsin tarkasti määritelty. Seuraavassa alaluvussa tämä käsite sijoitetaan erilaisiin nimien luokitteluihin ja pohditaan myös näiden luokittelujen realistisuutta ja etuja.

---

Siirry seuraavaan alalukuunA:1.7 Nimien luokittelu