Hae kulkineennimiä:
Tutkimusotteeni on humanistiselle tutkimukselle luonteenomaisesti ensisijaisesti kvalitatiivinen. Valituista muoto- ja rakennepiirteistä esitetään kuitenkin myös numerotietoja ja havainnollistavia graafeja sekä tarkkaillaan esimerkiksi aineiston nimien jakautumista eri nimeämisperusteiden kesken. Koska mitattavat asiat eivät ole täysin yksiselitteisiä (esimerkiksi jonkin suffiksin käyttö tilanteessa, jossa kyse on typistämisestä määrämuotoon tai jossa suffiksin segmentoinnissa on useita vaihtoehtoja), esitettyyn kvantitatiiviseen tietoon sisältyy jonkinlainen virhemarginaali. Tutkittujen nimien massaan sisältyy varmasti myös joitakin virhetulkintoja jonkin ominaisuuden suhteen. Nimiaineksen runsauden vuoksi tällä ei kuitenkaan ole juuri merkitystä.
Päättelymetodi on pääasiassa induktiivinen. Aineiston yksittäiset nimet on analysoitu rakenteeltaan ja merkityssisällöltään ja analyysin ja vertailun perusteella on muodostettu yleisemmällä tasolla päteviä päätelmiä kulkineennimien ominaisuuksista. Tässä työssä on pyritty muistamaan hermeneuttisen spiraalin ajatus eli on pyritty olemaan sitoutumatta liiaksi alkuperäiseen intentioon. Uskon myös fallibilismiin: mitään ei voi todistaa lopullisesti oikeaksi. Siksi pyrinkin tarjoamaan parasta tämänhetkistä tietoa ja pääsemään askelen lähemmäksi totuutta.
Aineistolähtöiselle tutkimukselle ominaiseen tapaan tavoitteena on todellisen elämän kuvaaminen. Tutkimuksen pyrkimyksenä on löytää, paljastaa ja selittää nimistöstä näkyviä tosiasioita eikä niinkään testata vanhoja teorioita ja hypoteeseja. Suunta ei siis ole teoriasta aineistoon, vaan aineistosta teoriaan. Keskeisin kysymys on siis se, mikä kulkineennimistössä vaikuttaa kiinnostavalta ja merkitykselliseltä.
Samoin tämän työn kerronnallinen ote on varsin deskriptiivinen: kyseessähän on tutkimuksen päätyttyä tehty raportti, ei esimerkiksi toimintatutkimus tai kirjoittamalla oppiminen. Lukemisen nopeuttamiseksi esitän usein päättelyni lopputuloksen ensin ja tähän johtaneen päättelyn vasta päätelmän jälkeisessä tekstissä tai tarkennusluontoisesti linkin takana. Retorinen rakenne on siis toisinaan retrogressiivinen. Tavoitteena on mahdollistaa erilaiset lukutavat: tieto on helpommin havaittavissa, mutta myös sitä verifioiva materiaali ja päättely ovat kriittisen lukijan saatavissa.
Aikaperspektiivin suhteen tutkimus on lähinnä synkroninen. Suomalaisten kulkineennimien aikaperspektiivi on nimittäin vain reilun toistasataa vuotta, ja koska 1900-luvun alun nimistä ei juuri tiedetä, eri aikakausien nimistöjä ei luontevasti voi vertailla keskenään. Toinen ongelma on kulkineennimien kytkös kulkinemerkkien ja -mallien esiintymiseen, mitä pohditaan erikseen alaluvussa B:2.3 Nimien katoaminen.
Tämän tutkimuksen tavoitteena on esittää epävirallisen kulkineennimistön keskeiset piirteet, mihin tarvitaan sekä onomasiologista että semasiologista näkökulmaa. Onomasiologinen näkökulma lähtee liikkeelle käsitteestä ja sen nimeämisestä eri tavoin, semasiologinen näkökulma taas lähtee kielellisestä merkistä ja tutkii sen merkitystä ja käyttöyhteyksiä (Geeraerts 2010: 23–26). Onomasiologinen näkökulma lähtee siis liikkeelle tosielämän asioista ja kysyy, miten niitä nimetään. Semasiologinen näkökulma taas lähtee liikkeelle merkeistä ja kysyy, miten ne muuttuvat ja jäsentyvät toisiinsa nähden. Onomasiologinen (eli nimitysopillinen) tutkimusote ei ole ollut erityisen suosittua suomen kielen tutkimuksen alalla pitkiin aikoihin. Jonkin tietyn aihepiirin sanaston tutkimus on ollut suosituinta toisen maailmansodan jälkeen. Ilman tarkempia lähdeviitteitä mainittakoon esimerkiksi Lauri Hakulisen sääterminologiaa koskeva väitöskirja (1933), Veikko Ruoppilan kotieläintutkimukset (1943, 1947), Terho Itkosen suksisanastotutkimus (1957) ja R. E. Nirvin tutkimukset riistaeläimistä käytetyistä nimi(tyksi)stä. Tämän tutkimuksen perusasetelmaa voisi kuitenkin luonnehtia onomasiologiseksi, sillä tutkimuskohde on rajattu tarkoitteensa mukaan. Kysyn siis, miksi kulkineita tai kulkineryhmiä kutsutaan. Onomasiologiseen tutkimusotteeseen kytkeytyy oikeastaan automaattisesti myös jonkinlainen kulttuurihistoriallinen ote. Onomasiologista näkökulmaa ilmentävät lisäksi esimerkiksi aiemmin esitetyt nimitaksonomiat (ks. lukua A:1.7) ja nimeämisperuste-analyysin perusteella tehdyt päätelmät siitä, mitä ominaisuuksia kulkineista on haluttu kulkineennimien kautta kielentää osio E. Näkökulma vaihtelee kuitenkin tässä tutkimuksessa osioittain. Semasiologista otetta taas lähenevät mm. nimiin liittyvien metaforien ja skeemojen tutkiminen. Liian jyrkästi ei näitäkään näkökulmia ole tarpeen erotella toisistaan.
Koska tässä tutkimuksessa tarkastellaan kielellisiä merkkejä kontekstista irrallaan, on näkökulma semantiikan osalta lähinnä sanasemanttinen, ei lausesemanttinen. Tiedostan että merkkien tarkasteleminen ilman niiden käytön tutkimusta ei ole paras käytössä oleva menetelmä. Tutkimusekonomian kannalta näin on kuitenkin ollut välttämätöntä menetellä ja toisaalta näin on toimittu ennenkin.
Epävirallisen nimistön ja sanaston tutkimiseen ei varsinaisesti ole erityisiä itsenäisiä metodeja, vaan sanaston- ja nimistöntutkimuksen menetelmät riittävät. Esimerkiksi etymologioinnin ja muodostuksen pääperiaatteet ovat samat. Lisäksi nimiä voidaan pitää värikkäinä, mutta värikkyyden arvioimiseen ei sinänsä ole olemassa erityisen objektiivia metodeja, niin kuin ei oikeastaan nimiin liittyvien asenteidenkaan tutkimiseen. Omaa aineistoani pienempää nimimäärää voidaan toki tutkia kansanlingvistiikan menetelmin, esimerkiksi keräämällä ihmisiltä mielipiteitä nimiin sisältyvistä asenteista ja ihmisten asenteista nimiin.
Tutkimuksessa yhdistetään sanaston- ja nimistöntutkimuksen metodeja kahdesta syystä. Yhtäältä aineistossa on nimien lisäksi myös sanoja (ns. yleisnimiä), toisaalta haluan korostaa sanaston- ja nimistöntutkimuksen kytkentöjä. Nimistön tutkimista pitkälti irrallaan muusta kielitieteestä onkin kritisoitu (ks. mm. Sjöblom 2006: 17, van Langendonck 2007: 2–3). Erityisesti epävirallisen nimistön on sanottu johdattavan tutkijansa slangin, puhekielen, sanastontutkimuksen, johto-opin ja semantiikan pariin (Mielikäinen 2005: 51–52), minkä yhteyksien kattavampaan esitykseen olen seuraavassa pyrkinyt.