Hae kulkineennimiä:
Nimistöntutkimuksen kohteena ovat erilaiset nimet, tarkemmin sanottuna erisnimet. Suomessa tutkittavat nimet on jaoteltu paikannimiin, henkilönnimiin ja eläintennimiin aina viime vuosikymmeniin asti, sillä muita nimikategorioita ei ole juuri tutkittu aiemmin. Terminologiakin on ollut vain näille suunniteltua (mm. Sjöblom 2006: 40). Näitten nimikategorioitten tutkimuksella onkin pitkät perinteet (esim. Winter 1917, Forsman 1894, Ojansuu 1912, suomalaisen nimistöntutkimuksen varhaishistoriasta katso tarkemmin esim. Nissilä 1962: 11–16). Paikannimistä on perinteisesti tutkittu mm. etymologioita, asutushistoriaa ja kielikontakteja, sittemmin rakennetta, nimitypologiaa ja nimisysteemejä ja viime vuosikymmeninä taas esiin ovat nousseet mm. nimien välittämät asenteet, nimitaito ja nimien muuttuminen (Ainiala ja Pitkänen 2002). Henkilönnimistä taas on tutkittu nimien etymologiaa (historiaa ja alkuperäistä merkitystä), nimenvalintaperusteita, nimimuotia, nimenantajia ja nimiin liittyviä asenteita (esim. Kiviniemi 1982, Paikkala 2004). Tutkimuksen kohteena olleita eläintennimikategorioita ovat mm. hevosten (mm. Kalske 2005), kissojen, koirien ja lehmien nimet (ks. tutkimuksista NP 2008: 268–273). Eri nimilajien tutkimusta ei ole tässä tarpeen esitellä enempää, sillä alan perusteos Nimistöntutkimuksen perusteet (NP 2008) on edelleen tuore ja alan viimeaikaisissa väitöskirjoissa (esim. Ainiala 1997, Paikkala 2004, Sjöblom 2006) on myös koostettu yhteen tutkimusperinnettä ja esitelty ajankohtaisia teoreettisia ongelmia.
Muidenkin nimien olemassaolo on jo tunnustettu (esim. Övriga namn 1994), mutta niiden tutkimus on vasta hiljattain alkanut runsastua.
Konkreettinen esimerkki nimistöntutkimuksen painopisteistä ovat nimiarkistoon tallennetut nimiaiheiset seminaariesitelmät ja kandidaatintutkielmat, joiden määrien perusteella voidaan tehdä varovaisia päätelmiä suomalaisen nimistöntutkimuksen määräsuhteista. Paikannimiaiheisia töitä on 22 kansiollista, henkilönnimiaiheisia 8 ja eläintennimiaiheisia 2 kansiollista. Lisäksi on hyvin heterogeeninen kategoria "muut nimet", jota varten on hiljattain jouduttu hankkimaan toinen kansio. Nimistöntutkimus on siis monipuolistumaan päin.
Niin sanottujen muiden nimien ja samalla myös eri nimilajien keskinäisten suhteiden valottamista on toivottu (Andersson 1994: 15). Muissa nimissä on oikeastaan nähty avain onomastiikan epäselvyyksiin ja koko onomastiikan kattavan teorian luomiseen.
Tutkimuskentän jakautumista kuvaa myös alan tuoreen lukukirjan rakenne: Nimistöntutkimuksen perusteet (NP 2008) on jaettu osioihin pitkälti juuri nimilajien mukaan. Paikan-, henkilön- ja eläintennimien lisäksi ryhmiä ovat kaupalliset nimet ja kirjallisuuden nimet. Jaottelu varmasti puoltaa paikkaansa lukukirjan rakenteena, mutta erityisen symmetrinen taksonomia se ei ole. Kaupallista nimistöä on monissa nimilajeissa (NP 2008:323–329) ja kaupallista houkuttelevuutta voidaan nähdä 1900-luvun alun harkinnaisissa asutusnimissäkin (Onnela, Toivola). Nimistöntutkimuksen kohteena ollut kaunokirjallisuus taas sisältää kaikenlajisia nimiä.
Epävirallisia kulkineennimiä ei siis ole juuri tutkittu aikaisemmin Suomessa tai muuallakaan. Aineiston keruukin on ollut pientä: Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kokoelmissa kulkineitten nimiä sisältäviä nimilippuja on vain muutamia senttimetrejä.
Suomalaista opinnäytetutkimusta edustaa oman tutkimukseni lisäksi ainoastaan Oskari Lehtisen praktikumtyö Hävittäjä, Pikku-Niilo ja Säkkijärven Sisu (2002), jossa käsitellään suomalaisia kuorma-autojen lempinimiä 1930-luvulta 1960-luvulle. Lehtinen on haastatellut kolmea kuorma-autoilijaa ja tehnyt poimintoja mm. Mobilisti- ja Automobiili-lehdistä. Lehtinen selvitti, millaisia lempinimiä ja millaisin perustein kuorma-autot saivat 1930–1960-luvuilla. Lehtinen on kerännyt 15 merkkinimeä ja 41 mallinimeä ja ryhmitellyt ne mm. nimeämisperusteen mukaan. Nimeämisperusteina Lehtinen on erottanut virallisen merkki- tai mallinimen, kuorma-auton ulkonäön ja muotoilun, muut ominaisuudet (ääni ja teho), valmistuspaikan ja käyttötarkoituksen. Tutkimusaineistoa kerätessäni (2005) kävi myös ilmi, että Oskari Lehtinen oli valmistelemassa pro gradu -tutkielmaa (HY) 1950–1970-lukujen henkilöautojen nimistä. Tietooni ei kuitenkaan ole tullut, että työ olisi valmistunut. Olen sisällyttänyt Lehtisen tutkimusaineiston omaani ja hyödyntänyt kriittisesti Lehtisen nimianalyysejä.
Lehtisen praktikumtyön lisäksi nimiarkiston kokoelmiin kuuluu myös Anu Jantusen keruukertomus (JoY 2001), johon sisältyy lyhyt kuvaus kerättyjen nimien "luonteesta", s.o. nimeämisperusteista. Jantunen on kerännyt 156 auton lempinimeä, joista "yleisiä lempinimiä" on 123 ja "yksityisiä lempinimiä" 33. Yksittäiset autot olivat saaneet lempinimiä värin tai ulkomuodon, rekisteritunnuksen tai muiden ominaisuuksien ja perusteiden (laatu, savu, käyttötarkoitus, omistaja jne.) mukaan. "Yleisten lempinimien" taustalla taas on useimmiten (43 %) ollut auton oikea nimi, jota on muunneltu tai lyhennetty. Muut nimet perustuvat auton kokoon ja muotoon tai erityisominaisuuksiin (savu, ääni, keulakoriste), alkuperämaahan, auton laatuun tai ajo-ominaisuuksiin, auton käyttäjäryhmäään, käyttäjäään tai käyttötapaan tai rinnastavat auton johonkin toiseen automerkkiin. Jantunenkin on todennut, että monilla lempinimillä on useampiakin nimeämisperusteita, mutta on päätynyt sijoittamaan nimet ryhmiin, joihin ne hänen mielestään vahvimmin kuuluivat. Jantusen ryhmittely on varsin luonteva, mutta aineiston pienuus ei tosiasiassa anna mahdollisuutta tilastolliseen tarkasteluun. Jantusen keräämiä nimilippuja on hyödynnetty siltä osin, kun niillä on ollut tutkimukselleni uutta annettavaa.
Oma tutkimustyöni käynnistyi aineiston keruulla toukokuussa 2005. Peruslinjat hahmottuivat materiaalin karttuessa ja täsmentyivät aineistosta Excel-taulukkoa rakentaessa ja ryhmitellessä. Tavoitteeksi muodostui suomalaisten ja virolaisten kulkineennimien analyysi ja keskeisten piirteiden esittely. Virallisista kulkineennimistä muokattuja nimiä käsittelevä pro gradu -tutkielma valmistui keväällä 2008 ja myös nimeämisperusteet sisältävä lisensiaatintutkielma loppuvuodesta 2009.
Suomalainen tutkimus on siis kovin vähäistä. Aihetta on sivuttu erikoisalasanastojen ja slangisanaston keruun yhteydessä, mutta näitten tutkimusten tavoitteet eivät ole olleet nimistöntutkimuksellisia eikä esimerkiksi Paunosen slangisanakirja (2000) sisällä etymologista tarkastelua.
Ulkomainenkaan tutkimus ei ole runsasta. Reinert Kvillerud on esitellyt NORNA-symposiumissa 1991 (julkaisu 1994) ruotsalaisia autonnimiä funktioineen. Norjalaisia kulkineennimiä taas ovat esitelleet artikkeleissaan Ola Stemshaug (Bilnamn nordafjells, 2008) ja Kåre Magne Holsbøvåg (Bilar med personlege namn, 2004). Tuoretta tutkimusta on myös virolainen Sergei Zjuganovin seminaarityö Mis on hollireid? Uuemat autonduse sõnavara (2008), joka autosanaston lisäksi sisältää jonkin verran alan tuoretta virolaista nimistöä.
Näistä tutkimuksista Kvillerudin artikkeli Vardagliga namn på bilar. En studie om namngivning on metodisesti kehittynein ja aineistoltaan laajin. Kvillerud on kerännyt niin merkki-, malli- kuin yksilönnimiäkin sisältävän aineistonsa tuttaviltaan, kollegoiltaan, opiskelijoilta ja Ruotsin autorekisterikeskuksesta eikä sen laajuudesta ole tietoa. Kvillerudin tavoitteena on kuvata "arkipäiväisten" autonnimien antaminen erittelemällä, mitä merkitysfunktioita epäviralliset autonnimet edustavat. Kvillerudin abstrahoimat funktiot ovat suora kuvailufunktio (direkt deskriptiv funktion), vertaileva kuvailufunktio (komparativ funktion), hypokoristinen funktio (esim. Citroën → Cittra), kuvittelua kirvoittava funktio (illustrativ funktion), toisaalle viittaava funktio (alluderande funktion), personifiointifunktio (henkilönnimen kaltaiset nimet), ironiankin kattava halventamisfunktio (pejorativ funktion), vinoilufunktio (raljerande funktion), omistuksen tai kotipaikan ilmaiseminen (proveniensbetecknande funktion) ja toiveenilmaisufunktio (optativ funktion). Kvillerud on havainnut, että samaan nimeen voi liittyä useitakin funktioita, esimerkiksi nimi Blondie voi kuvata auton väriä, personifioida sen, sisältää suffiksin eli olla hypokoristinen ja tuottaa assosiatiivisia viittauksia muualle (koska Blondie on mm. sarjakuvahahmo). Kvillerudin mukaan monet nimet toimivat sekä yksilönniminä että merkki- tai malliniminä, ja toisinaan sama epävirallinen nimi voi viitata useaankin merkkiin. Kvillerud on myös havainnut, että niin proprin ja appellatiivin kuin myös virallisen ja epävirallisen nimen rajat ovat epämääräisiä. Kvillerud mainitsee epävirallisten kulkineennimien usein muistuttavan muodoltaan ja rakenteeltaan epävirallisia henkilönnimiä, joskus myös eläintennimiä ja alustennimiäkin.
Kvillerudin tutkimuksen ansioita vähättelemättä voitaneen todeta, että kaikki Kvillerudin mainitsemat funktiot eivät ole saman tason ilmiöitä. Voidaan toki keskustella myös siitä, onko tällaisten funktioiden abstrahointi nimiaineiston perusteella välttämättä paras mahdollinen tapa analysoida epävirallista kulkineennimistöä. Nimien rakenteen ja nimeämisperusteiden analysointi lienee välttämätöntä ja toisaalta funktioiden selvittäminen oikeastaan vaatisi käyttäjien haastatteluja ja keskustelunanalyysin keinoja. Kolmas tutkimuksen ongelma on sikäläisestä autorekisterikeskuksesta saadun aineiston runsaus. Nämä erikseen ostetut rekisteritunnukset eivät nimittäin välttämättä ole sama asia kuin autojen yksilönnimet eivätkä ne rajoitetun pituutensa vuoksi välttämättä ole samanlaisia kuin muut nimet.
Olen käytännössä tutkinut samantapaisia asioita kuin Kvillerudkin, mutta en ole kutsunut niitä funktioiksi. Erilaisten lähtökohtien vuoksi Kvillerudin artikkelin suurimmaksi anniksi tutkimukselleni jäävät siinä mainitut ruotsalaiset nimet, joiden avulla yksittäisten nimien ja nimimallien lainaperäisyys on alkanut näyttää ilmeiseltä.
Ola Stemshaugin artikkelin Bilnamn nordafjells (Namn og nevne) aineisto koostuu 160 pohjoisnorjalaisesta auton yksilönnimestä. Aineistosta on rajattu pois omistajan nimeen viittaavat ad hoc -kompositumit ja samalla keruulla saadut muiden kulkineitten (traktorit, moottoripyörät) nimet. Stemshaugin mukaan autojen yksilönnimiä tunnetaan kaikkialta Pohjolasta [Norden] Färsaaria lukuun ottamatta ja ne ovat selvästi propreja ja jo alun alkaen syntyneet sellaisiksi. Stemshaug kritisoi Kvillerudin (ks. edellinen kohta) tapaa käsitellä merkki-, malli- ja yksilönnimet yhdessä vedoten muun muassa merkki- ja mallinimien heikompaan proprisuuteen, artikkelin käyttöön näiden yhteydessä ja virallisten merkki- ja mallinimien merkittävään vaikutukseen epävirallisten merkki- mallinimien antamisessa (mm. kaupallisuus).
Pääroolissa Stemshaugin artikkelissa ovat kuitenkin nimeämisperusteet. Stemshaug on löytänyt seuraavat ryhmät: nimet omistajan, käyttäjän tai hänen perheensä mukaan; nimet (koti)kaupungin mukaan; nimet merkin tai rekisteritunnuksen mukaan (Willys → Villgrisen); nimet ulkonäön mukaan; nimet värin mukaan (Blåmann); nimet ominaisuuksien ja vikojen mukaan; nimet auton käyttötarkoituksiin liittyen (esim. aktiivisen uskovaisen auton nimi Misjonstralla); nimet yksittäisen tapahtuman tai tokaisun mukaan ja nimet muun henkilön mukaan. Lisäksi Stemshaug kertoo lyhyesti muista aiheista: mitä nimetään, mitkä edus- tai määriteosat ovat erityisen tavallisia ja miten nimien käyttäjäkunta ja tunnettuus vaihtelevat.
Holsbøvåg esittelee artikkelissaan nelisenkymmentä kulkineyksilön nimeä Romsdalin seudulta Länsi-Norjasta. Nimien taustat on selostettu ja nimet analysoitu sen mukaan, mitä informantit ovat kirjeissään kertoneet. Myös Holsbøvåg keskittyy siis kertomaan, mistä nimet tulevat tai mitä ne kuvaavat, vaikka artikkeli ei kielitieteellinen olekaan.
Myös nämä norjalaiset artikkelit toimivat itselleni lähinnä vertailuaineistona. Samalla se, että norjalaisissa nimissä näkyy samanlaisia ryhmiä kuin suomalaisissa, vahvistaa muutamia tekemiäni päätelmiä.
Seminaarityötään varten Zjuganov on kerännyt uudempaa virolaista autosanastoa ja epävirallista nimistöä internetfoorumeilta ja aikakauslehdistä. "Uudempi" viittaa siihen, että autoaiheista sanastoa sisältyy myös Mai Loogin 1980-luvuilla ja 1990-luvun alussa tekemiin slangikeruisiin. Looginkaan tutkimuksissa kulkineet eivät kuitenkaan ole ollut erityisen huomion kohteena. Zjuganov on analysoinut sanoja ja nimiä alkuperän, merkityksen ja rakenteen näkökulmista. Zjuganov on ryhmittänyt aineistonsa automerkkeihin, autonosiin, verbeihin, auton käyttäjistä käytettyihin sanoihin ja muihin ilmauksiin.
Olen poiminut Zjuganovin aineistosta käyttööni epävirallisen kulkineennimen kriteerit (A:1) täyttävät yleis- ja erisnimet (yhteensä 72). Lisäksi olen näiden osalta toki hyödyntänyt Zjuganovin analyysejä. Tutkielma on myös auttanut ymmärtämään virolaista autoilukulttuuria, mikä on auttanut nimien selvittelyä.
Edellä mainittujen vähäisten tutkimusten lisäksi en ole löytänyt aihettani riittävästi sivuavia tutkimuksia. Olen tutustunut varsin kattavasti Kotuksen nimiarkiston nimistökirjaston valikoimiin ja selannut mm. nimistöaiheisia sarjajulkaisuja muualtakin kuin pohjoismaista (Onoma, Nomina), mutta mitään erityisen merkittävää en ole löytänyt. Kaiken kaikkiaan aiemman epävirallisia kulkineennimiä koskevan tutkimuksen keskeisin rooli on toimiminen lisäaineistona, varmistuksena ja virikkeenä; käänteentekeviä tai sellaisenaan käyttökelpoisia metodisia ajatuksia näihin ei sisälly. Työn keskeinen teoreettinen viitekehys muodostuukin sen takia muusta nimistön- ja sanastontutkimuksesta.