Hae kulkineennimiä:
Perinteisesti on lähdetty siitä, ettei nimellä ole merkitystä vaan ainoastaan määrätarkoite: nimen funktiona on siis vain yksilöidä tarkoitteita eikä kuvailla niitä appellatiivisesti. Nimeltä puuttuu merkitys sanan varsinaisessa merkityksessä. Erisnimiä on luonnehdittu eräänlaisiksi nimilapuiksi ja on todettu, että erisnimen merkitys on vain tyyppiä paljas nimi(lappu)funktio. Tämän on kuitenkin osoittanut vääräksi mm. Larjavaara. Erisnimeä voikin käyttää paitsi viittaavasti myös predikoivasti (Anna tuo Jooselle) ja jopa yleistävästi eli geneerisesti (Kaikki Jooset eivät ole Keppisiä). (Larjavaara 2007: 183.) Vakiintunut hokema onkin ollut, että proprilla ei varsinaisesti ole merkitystä. Merkityksen sijaan on puhuttu erilaisista vähäpätöisemmistä assosiaatioista. Erisnimiin liittyvät myös nimen perusteella tehdyt olettamat (presuppositional meanings), esimerkiksi arvelut nimilajista tai nimenkantajan sukupuolesta (van Langendonck 2007: 71–79). Lisäksi erisnimillä – kuten muillakin merkeillä – on monenlaisia sivumerkityksiä (konnotaatioiksikin kutsuttuja), jotka johtuvat mm. nimeen sisältyvien leksikaalisten elementtien merkityksestä ja äännesymboliikasta. Lisäksi nimiin liittyy yksilöllisempiä merkityksiä, jotka liittyvät nimen tarkoitteeseen.
Välittävämmälle kannalle on asettunut Paula Sjöblom. Hänen mukaansa niin erisnimet kuin yleisnimetkin ovat kielellisiä merkkejä, ja näiden merkkiryhmien ero on huomattavassa määrin semanttinen. Myös erisnimet ovat symbolisia yksiköitä, ne herättävät mielikuvia, niillä on merkitystä ja niiden konventionaalinen asema vahvistuu käytössä. Erisnimellä ei ole luokittelevaa merkitystä (vaan yksilöivä), mutta fonologinen muoto ja nimen käytön yhteydessä saatu pragmaattinen tieto linkittävät nimen semanttisesti muihin kielenilmauksiin. (Sjöblom 2004: 80–84 ja 2006: 74, van Langendonck 2007: 81–84.)
Erisnimen ja yleisnimen välinen rajanveto on yksi nimistöntutkimuksen alituisia keskustelunaiheita, ja yksi motiivi on ollut nimistöntutkimuksen erillisyyden osoittaminen (Sjöblom 2004: 80–82). En aio paneutua aiheeseen syvällisemmin monestakaan syystä.
Ensiksikin aiheesta käytyä keskustelua on jo esitelty varsin kattavasti ja tiiviisti kirjallisuudessa (ks. esim. Ainiala 1997: 15–22, Blanar 2001: 43–50 Paikkalan 2005: 425 mukaan, Sjöblom 2004: 80–81, 86 ja 2006: 51–61, van Langendonck 2007: 17–71, NP 2008: 12–14, 28–39), eikä tämän keskustelun toistaminen tässä olisi mielekästä. Tiivistetysti voidaan todeta, että joittenkin mielestä nimet eivät merkitse mitään ja joittenkin mielestä nimet ne vasta kovasti merkitsevätkin. Mitään lopullista ja jyrkkää eroa tuskin koskaan tullaan löytämäänkään, ovathan ongelmaa pohtineet jo muinaiset kreikkalaisetkin (ks. viittaus van Langendonck 2007: 22 ss.) Omaan näkemykseeni yleis- ja erisnimen suhteesta palaan kotvasen kuluttua.
Toinen syy pitkällisen nimistöväitöskirjoille ominaisen katsauksen poisjättöön on van Langendonckin (2007) tuoreehko analyysi asiasta. Van Langendonckin mukaan propriuden ja appellatiivisuuden ongelma on ratkaistavissa, kun erotetaan toisistaan propriaalinen lemma ja propri (proper name) ja vastaavasti toki appellatiivinen lemma ja appellatiivisessa käytössä oleva ilmaus. Proprin päätehtävä on viitata yksittäisiin kohteisiin. Proprista lemmaa voidaan kuitenkin käyttää muutoinkin. Propreista voidaan aktivoida myös toissijaiset kohdetta kuvailevat ominaisuudet, ja tällöin proprista lemmaa voi myös käyttää appellatiivina (toinen Napoleon). Tämä rinnastuu paitsi sanan lainaamiseen sanaluokasta toiseen eli transitioon myös siihen, että jaottomia sanoja voidaan käyttää jaollisina. Vastaavasti appellatiivia voidaan luokkaa nimettäessä käyttää proprisesti, vaikka appellatiivin lemma sinänsä on perusluonteeltaan luokitteleva. (van Langendonck 2007: 11–20, 86–118.) Samaan viittaa myös Larjavaara todetessaan, että erisnimifunktio on siitä erityinen, että se tavallaan sisältyy kaikkiin kielen merkkeihin. Onhan merkitsimen suhde merkin muihin osiin nimenomaan nimityyppinen. (Larjavaara 2007: 183.) Esimerkiksi vesi ja tämä viittaavat aivan samalla tavalla referenttiinsä (juuri siten kuin proprin viittaussuhteesta referenttiinsä on yleensä ajateltu), joten suora viittaussuhde ei riitä propriuden kriteeriksi (van Langendonck 2007: 21, 86, vrt. autonyymit s. 246–249.) Proprista lemmaa siis käytetään yleensä proprisesti, mutta sitä voidaan käyttää myös appellatiivisesti. Sama pätee kääntäen myös appellatiiviseen lemmaan.
Selvien yksiviitteisten proprien ja luokittelevien appellatiivien välille jää epäprototyyppisten proprien ryhmä. Epäprototyyppisiä propreja (mm. aikakausien nimet, tuotenimet, musiikin ja taiteen nimet, laitosten nimet jne.) vastaa propris-appellatiivinen lemma, jota käytetään sekä appellatiivina että proprina. Näiden epäprototyyppisyyttä todistaa, että puhuttaessa toisesta Fordista ajatukset juontuvat toiseen Ford-yksilöön jonkun toisenlaisen Fordin veroisen tuotemerkin tai brändin sijaan. (Langendonck 2007: 6–20, 93–100, 183–186, 223–225, 253–255). Toisaalta nämä epäprototyyppisetkin proprit ovat silti propreja. Hans Karlgrenin mukaan tavaramerkki [tuotenimi] on propri siinä missä muutkin, ja hän havainnollistaa väitettään Rolex-esimerkillä: "det [ett varumärke] pekar inte på klockexemplar utan på en kategori klockor, på samma sätt som ’Primula veris’ och ’näktergalen’ är namn på biologiska kategorier med vardera många individer". Ihmisten kielellisessä kompetenssissa on kuitenkin ymmärrys siitä, että samalla sanalla – tässä tapauksessa tavaramerkillä – voidaan toisinaan viitata kategoriaan ja toisinaan yksittäisiin tavaroihin. Kielenkäyttäjä voi siis käyttää tällaista kategorianimeä myös silloin, kun hän puhuu vain kategorian yksittäisestä jäsenestä, käsin kosketeltavasta tuotteesta, esim.: "missä minun Rolexini on?" (Karlgren 1994: 76–77).
Van Langendonckin esittämä ajatus proprisen, appellatiivisen ja propris-appellatiivisen lemman erottamisesta ja näiden pitäminen erillään ilmauksen propriudesta ja appellatiivisuudesta yksittäisessä käyttötilanteessa riittää minulle toistaiseksi hyvin, välittävänä, oikeansuuntaisena ratkaisuna paremman selityksen puutteessa. Van Langendonckin näkemystä on myös luonnehdittu selkeäksi ja käyttökelpoiseksi (Ainiala 2009: 152), joten se voitaneen hyväksyä.
Näkemykseni mukaan sekä erisnimet että yleisnimet ovat nimiä ja muistuttavat suuresti toisiaan, enkä usko, että yksiselitteistä rajaa näitten välille on edes vedettävissä. Näiden keskeisin ero on se, että yleisnimet kuvaavat jotain, joka on kokemusmaailmassa yleistä, erisnimet taas jotain erityistä. Sekä eris- että yleisnimiä voidaan käyttää tarvittaessa niin yksiviitteisesti kuin luokittelevastikin. Näiden käyttöjen frekvenssi ja viittauskohteen yleisyys kokemusmaailmassa ratkaisevat sen, miten kukin ilmaus proprisen ja appellatiivisen välille sijoittuu. (Tuoli on helppo mieltää yleisnimeksi, koska useimmat ovat elämässään nähneet monia tuoleja.) Tätä proprisuuden ja appellatiivisuuden välistä liukuvaa skaalaa voidaan pyrkiä jakamaan eri tavoin osiin, ja Van Langendonckin jako on sikäli hyvä, että siinä prototyyppisen proprin ja prototyyppisen appellatiivin välille jäävän kategorian olemassaolo tunnustetaan selvemmin kuin monien aikaisempien tutkijoiden näkemyksissä. Näille välimuodoille voisi olla hyvä löytää suomenkielinenkin termi (vrt. saks. Gattungseigennamen). Itse olen tässä tutkimuksessa jakanut saman asteikon viiteen ryhmään, jotka seuraavassa alaluvussa esitellään.
Tutkimuksen aineistossa on siis sekä proprisia että appellatiivisia kulkineennimiä. Näiden käsitteleminen yhdessä on mahdollista, sillä proprit ja appellatiivit muistuttavat suurelta osin toisiaan. Niistä näkökulmista, joista aineistoani tutkin, proprien ja appellatiivien välinen perusero – jossain määrin erilainen viittausala – on varsin merkityksetön asia. Sekä proprit että appellatiivit nimittäin voivat ilmentää kulkineitten ominaisuuksia ja sisältää muun muassa samoja rakennetyyppejä, samantapaista neutraalia tai humoristista muuntelua ja ns. slangijohtimia. Proprin ja appellatiivin erojen laajempi pohtiminen tässä olisi siis tarpeetonta.
Siirry seuraavaan alalukuunA:1.5 Viittaustasot ja hyponymia