Nimien luokittelu – Kulkine.net


A:1.7 Nimien luokittelu

Tässä ensimmäisessä luvussa on tähän mennessä määritelty käsitteet kulkine, epävirallinen ja nimi. Tämä tutkimuksen kohteen rajaus voidaan pitkälti tiivistää seuraavaan kuvioon:

Epävirallisia kulkineennimiä ovat siis kulkineista (A:1.1) käytetyt epäviralliset (A:1.6) nimet (A:1.2–1.4) eri viittaustasoilta (A:1.5). Joukkoon mahtuu monenlaista traktorien yksilönnimistä (Platku, Jurkka) johdinautojen lajinimiin (trollikka ja sarvijaakko).

Tässä luvun päättävässä alaluvussa pohdin lyhyesti kulkineennimien sijoittamista erilaisiin nimiluokitteluihin eli nimitaksonomioihin. Kuten kuution sivutahkosta ilmenee, tässä tutkimuksessa kulkineennimen käsite pohjautuu tarkoitteiden luokitteluun (esimerkkeinä muista nimilajeista paikannimet, henkilönnimet, eläinten nimet, yritysnimet ja tuotenimet). Koska tutkimusaineisto käsittää myös appellatiivisia ilmauksia, käsite paikannimet kattaa tässä tietenkin myös paikkaa tarkoittavat sanat jne.

A:1.7.1 Nimien luokitteluperusteista

Kielen nimistö voidaan jaotella erilaisiin kategorioihin eli nimilajeihin, ja tällaisia kategoriointeja, taksonomioita eli luokitteluita on tehty lukuisia (ks. esimerkkejä NP 2008: 24–25, Sjöblom 2006: 43–50, Paikkala 2006: 158–159, Brendler 2004: 69–92). Yhtä oikeaa luokittelua ei kuitenkaan liene olemassa, ja luokittelujen tarkoituksena on usein tutkimuskentän jäsentäminen yksittäisen tutkijan ja tutkimusaiheen näkökulmasta (Sjöblom 2006: 50). En siis ryhdy referoimaan tässä laajasti kansainvälisen nimistökirjallisuuden satoja taksonomioita. Suomenkielisessä tutkimuksessa vallitsevan näkemyksen (NP 2008) mukaan nimiä voidaan luokitella

  • a) tarkoitteidensa mukaan (talojen nimet, ihmisten nimet, autojen nimet jne.)
  • b) sen mukaan, mikä suhde ihmisellä on tarkoitteeseen (ihmisten nimet, elinympäristön nimet, toiminnan nimet jne.)
  • c) nimeämisen perustarkoituksen mukaan (fyysisen ympäristön jäsentäminen, inhimillisten kokemusten heijastaminen jne.),

mutta luokittelu on aina kiinni tutkijan itsensä valitsemasta näkökulmasta (mts. 23–28).

Sjöblomin toivottavasti esimerkinomaisesti esittämän "kulttuuriseen näkökulmaan" perustuvan luokittelun mukaan kulkineennimet kuuluvat ilmeisesti kategoriaan "liikenteen nimet" yhdessä katujen, rautateiden, kaivojen ja junien kanssa. Kulttuurinimen käsite on kuitenkin erittäin hankalasti rajautuva. (Sjöblom 2006: 49, kritiikistä Paikkala 2006: 158–159.) Kaikki nimethän ovat kulttuuria ja jopa luonnonpaikkojen nimeäminen on oikeastaan luonnon luokittamista ja rajaamista kulttuurille merkityksellisiin palasiin. Kulttuurisen luokittelun ongelma kielitieteen kannalta on myös se, että samaan kulttuuriseen kategoriaan kuuluvia asioita ei nimetä samojen mallien mukaisesti, esimerkiksi kadunnimillä ja kulkineennimillä ei niminä ole juuri mitään yhteistä. Nimen rakenne tai alkuperä ei sekään sinänsä ole kriteeri: vaikka suomalaiset sukunimet muistuttavat usein enemmän talonnimiä kuin etunimiä, sukunimet luetaan silti henkilönnimien ryhmään, koska katsotaan, että niiden tarkoite on henkilö (tai abstraktimmin suku). Jos nimiluokittelujen tavoitteena olisi tuoda esiin, missä määrin eri nimilajien nimet ja nimisysteemit muistuttavat toisiaan ja ovat yhteydessä toisiinsa, voisi olettaa, että onnistuneessa kielitieteellisessä luokittelussa painotettaisiin myös kielellisiä ominaisuuksia. Sjöblomin väitöskirjassaan (2006) esittämä ja NP:n (2008) kertaama ns. kulttuurinen luokittelu on kaikkea muuta kuin ongelmaton ja jatkaa tarkoitteenmukaisten luokittelujen perinnettä.

Sjöblom päätyykin ehdottamaan (2006: 50) nimien luokittelua personifioiviin, lokalisoiviin ja muulla tavoin kategorisoiviin erisnimiin, mitä Paikkala (2006: 159) tukee. Tätä funktionaalista luokittelua kommentoin kohta luvussa 1.7.3, ja lopuksi sijoitan kulkineennimet paikoilleen luvussa 1.7.4. Ohitan tässä luokitteluperusteet "ihmisen ja tarkoitteen välisen suhteen mukaan"ja "nimeämisen tarkoituksen mukaan".

A:1.7.2 Tarkoitteenmukainen luokittelu

Kuten kuutiokuviosta käy ilmi, määritän kulkineennimi-käsitteen kulkine-käsitteen pohjalta. Kyseessä on siis hyvin vakiintunut tarkoitteenmukainen ajattelutapa. Tarkoitteisiin perustuvissa luokitteluissa on samaan aikaan ongelmana ja vahvuutena se, että ne vastaavat jollakin tasolla ihmisten tapaa hahmottaa todellisuutta. Täten esimerkiksi talonnimet kuuluvat asutusnimiin ja edelleen paikannimiin. Tämä on kuitenkin samaan aikaan myös eräänlainen heikkous. Kun nimien tarkoitteet muodostavat keskenään hierarkioita em. tapaan, luvussa A:1.5.6 kuvattu hyperonyymien ja hyponyymien käyttö tuottaa eräänlaista sekavuutta. Samannäköistä nimeä saatetaan samaan aikaan käyttää usealla eri viittaustasolla ja tällöin pitäisi määritellä, onko se olemassa kaikissa näissä päällekkäisissä tarkoiteluokissa vai onko se prototyyppisesti jonkin tietyn tason käsite, jota lainataan alemmalle tai ylemmälle tasolle. Toinen tarkoitteenmukaisten luokitteluitten ongelma on se, että ne eivät juuri ota huomioon nimien kielellistä muotoa ja nimilajin nimimalleja, mitä kielitieteelliseltä luokittelulta saattaisi myös odottaa. Näistä ongelmista huolimatta olen kuitenkin päätynyt käyttämään tarkoituksenmukaista luokittelua

A:1.7.3 Funktionaalisen luokittelun ongelmakohdat

Myös ehdotettu korkeamman abstraktiotason luokittelu personifioiviin, lokalisoiviin ja muulla tavoin kategorisoiviin erisnimiin (Sjöblom 2006: 50, Paikkala 2006: 159) ei ole aivan ongelmaton. Tutkimani kulkineennimet eivät yleensä ole lokalisoivia, mutta personifioivia toisinaan kylläkin. Nämä kuitenkin tässä kolmiluokituksessa varmaankin luokitettaisiin muulla tavoin kategorisoiviin nimiin, siis perinteisen ajattelun mukaiseen jäännösryhmään "muut nimet". Ajatus pelkästä kategorisoivuudesta vie sitä paitsi nimet lähelle appellatiivin määritelmää luokittelevana sanana. Ehdotetussa luokittelussa jää myös epäselväksi, onko kysymys alkuperäisen nimenantajan vai nimenkäyttäjän ja -tulkitsijan näkökulmasta, sillä nimen funktiot saattavat olla nimenantajan ja nimenkäyttäjän näkökulmasta erilaiset. Epäselvyyttä luokittelun perusteisiin aiheuttavat myös nimien monet toissijaiset käytöt:

  • — Olimme Virtasella / Eskelisessä, kun vessanpytty räjähti. (sukunimi lokalisoivana paikanilmauksena; koska näitä muodostetaan jatkuvasti uudelleen, ei liene tarvetta nimittää näitä talonnimiksi)
  • — Hamppula, Huuva ja Mikkola ovat äänestäneet puimuriyhtymän purkamisen puolesta (talonnimet ei-lokalisoivina, lähinnä persoonina)

Lokalisoivaa paikannimeä voidaan siis käyttää personoivasti ja personoivaa henkilönnimeä lokalisoivasti. Nimien epätyypilliset käytöt ovat toki aina mahdollisia (propriakin voitiin käyttää appellatiivina), mutta jos pyritään vangitsemaan tilapäisesti vaikkapa personifiointiin käytettyjen nimien sijasta prototyyppisesti personifiointiin käytetyt nimet, päädytään varsin lähelle lähtöpistettä ja jakoa paikannimet (≈ lokalisoivat nimet), henkilönnimet (≈ personifioivat nimet) ja muut nimet (≈ muulla tavoin kategorisoivat nimet).

Tässä esitetyn kritiikin tarkoitus ei ole torjua esitettyä korkeamman abstraktiotason luokittelua. Katson pikemmin, että se on selvästi keskeneräisenäkin puheenvuorona tarkemman pohtimisen arvoinen ja sellaisenaankin tuo esiin sen, että nimenantamisella on usein jokin tarkoitus ja että nimiä voidaan käyttää eri tarkoituksissa. Voi olla, että tässä edelleenkehittelyssä päädytään van Langendonckin tavoin erottamaan toisistaan lemma ja funktio, jossa sitä kussakin tilanteessa käytetään.

A:1.7.4 Kulkineennimien paikka luokitteluissa

Niin kauan kun luokittelu on tasolla paikannimet–henkilönnimet–eläinten nimet–muut nimet, on kulkineennimet helppo sijoittaa ryhmään muut nimet. Tämä ei tietenkään riitä nimistön kentän hahmottamiseksi. Kulkineennimissä kyse on liikkumiseen tai liikkuvaan työhön käytettyjen välineiden nimeämisestä tai nimittämisestä, toisinaan jopa nimittelystä. Varmasti voidaan sanoa, että

  • kulkineennimet ovat kulttuurinimiä (vrt. NP 2008), sillä kulkineet ovat ihmisen tuottamia eli kulttuurisia esineitä
  • viralliset kulkineitten merkki- ja mallinimet ovat tuotenimiä (tuotenimet taas ovat kaksinaisesta roolistaan huolimatta erisnimiä, ks. esim. Karlgren 1994: 76–77 ja Geeraerts 1999: 37 ss.)
  • kulkineyksilöiden nimet ovat usein yksittäisten, rajautuvien objektien nimiä ja muistuttavat siinä suhteessa enemmän henkilönnimiä ja eläimennimiä kuin paikannimiä, erityisesti jos valitulla nimellä halutaan ilmentää välineen inhimillistä olemusta tai asemaa kotieläimen tehtävän jatkajana (vrt. NP 2008: 16)
  • lajinimet ja alalajinimet ovat mitä todennäköisimmin appellatiiveja, jotka esiintyvät muuntasoisten kulkineennimien kanssa samoissa yhteyksissä ja joilla on niiden kanssa samoja piirteitä.

Epäviralliset merkkien ja mallien nimet, joita on pidetty appellatiiveinakin (esim. Sivula 1989a: 184–185, Andersson 1994: 244, Naert 1994: 245), ovat ilmeisimmin virallisten merkki- ja mallinimien lailla epäprototyyppisiä erisnimiä: virallisen ja epävirallisen nimen denotaatio lienee useimmiten sama. Erityisesti sellaiset sekundäärinimet, joista virallinen nimi on selvästi tunnistettavissa, assosioituvat helpostikin vastaaviin tuotenimiin. Samalla epäviralliset merkki- ja mallinimet eivät kuitenkaan ole muodoltaan tuotenimien kaltaisia eikä niitä muodosteta tuotenimien tavoin. Sivula (mp.) aavistelee, että näissäkin (mm. Mersu, Hiivatti) saattaa mukana olla ripaus tietoista "ihmisläheistä" myynti- ja markkinointitekniikkaa. Sivulasta huolimatta väittäisin intuitiivisesti nimilajin asiantuntijana, että epäviralliset kulkineennimet eivät perusluonteeltaan ole kaupallisia nimiä, siltä niiltä mielestäni puuttuu kaupallisille nimille ominainen houkutteleva funktio, olkoonkin, että nimen houkuttelevuuden arviointi on todettu vaikeaksi (Sjöblom 2006: 234–236).

Sanotusta voidaan koostaa, että

  • 1) tarkoitteenmukaisissa luokitteluissa kulkineennimien paikka on nautonyymien (vesialusten nimien) ja veturin- ja ilma-alustennimien kanssa ryhmässä, jota voisimme kutsua vaikkapa trafikonyymeiksi
  • 2) trafikonyymit kuuluvat edelleen ihmisen seurassa oleviin aineellisten objektien nimiin yhdessä mm. eläintennimien ja muiden välineennimien kanssa
  • 3) epäviralliset kulkineennimet eivät pääsääntöisesti ole kaupallista nimistöä. Nimen kaupallisuus ja virallisuus ovat kuitenkin kaksi eri dimensiota. Aiemmin muodostuneita epävirallisia nimiä voidaan hyödyntää kaupallisiin tarkoituksiin ja kenties joskus saatetaan myös muodostaa epävirallisten nimien mallien mukaan uusia, pseudoepävirallisia kaupallisia nimiä
  • 4) kulkineisiin viittaavat proprit ja appellatiivit ottavat usein kantaa samoihin asioihin (nimeämisperusteet) ja voivat muotonsa puolesta muistuttaa toisiaan.

Nyt tutkimuksen kohteena oleva kielenilmiö, epäviralliset kulkineennimet, on määritelty ja sijoitettu paikoilleen toisaalta slangin- ja murteentutkimuksen, toisaalta nimistöntutkimuksen ja nimitaksonomioitten suhteen. Seuraavaksi etenemme siihen, miten näitä epävirallisia kulkineennimiä on tarkemman tutkimuksen tarpeiksi kerätty.

Siirry seuraavaan päälukuunA:2 Tutkimuksen aineisto