Hae kulkineennimiä:
Epäviralliset kulkineennimet ovat värikäs osa tähän asti lähes tutkimatonta sanastoa ja nimistöä. Tutkimusprosessi ei ole ollut yksinkertaisimpia, sillä olen joutunut hiukan eklektisesti keräilemään mielekästä teoriataustaa sieltä täältä aiemmin tutkimattoman asian ympärille. Samalla palasten sovittaminen yhteen on kuitenkin myös synnyttänyt uutta ja jossain määrin hiukan outoakin näkemystä, jota haluan seuraavassa lyhyesti tuoda esiin. Lisäksi esitän joitakin jatkotutkimusaiheita.
Kuten olen jo todennut luvussa A:1.4, näkemykseni mukaan erisnimet ja yleisnimet ovat monissa suhteissa täysin samanlaisia. Käsitykseni mukaan proprien ja appellatiivien keskeisin ero on se, että yleisnimestä sen käyttäjä tietää, että samankaltaisia tarkoitteita on olemassa monia, kun taas erisnimen tarkoitteita ei ole kuin yksi tai toisia saman(näköisen) nimen tarkoitteita ei tiedosteta. Yleisnimi, jota käytetään useimmiten vain yhdestä tarkoitteesta, voi ikään kuin propriutua (Isä, Kirjasto), toisaalta taas mitä tahansa erisnimeä voidaan käyttää metaforisesti yleisnimenä (bronx, uuno). Näkemykseni mukaan erisnimen ja yleisnimen välinen skaala on liukuva, eikä käyttämäni jako viiteen (A:1.5) ole suoraan siirrettävissä muihin nimilajeihin. Muistakin nimilajeista voitaneen kuitenkin erottaa samantapaisia hierarkkisia järjestelmiä. Nimien luokittelu tarkoitteiden mukaan (ks. A:1.7) on osa ongelmaa, sillä tarkoitteiden mukainen luokittelu perustuu aina eräällä tavalla enemmän kulttuuriin kuin kieleen. Tämä on toki jossain määrin tervettäkin. Kaikki tarkoitteiden mukaiset luokittelut ovat kuitenkin siis jossain määrin hataria ja aina kyseenalaistettavissa. Tältä pohjalta näkemykseni on, että laajamittainen kielifilosofinen pohdiskelu erisnimen ja yleisnimen eroista ilman uutta (psykolingvististä) tutkimustietoa on turhaa, koska kysymys on oikeastaan siitä, miten käsite abstrahoidaan tunnettujen tarkoitteiden perusteella. Mitä enemmän käsitteen alla on tarkoitteita, sitä abstraktimpi käsite on suhteessa edustajiinsa eli nimen (yleis- tai erisnimen) tarkoitteisiin ja sitä appellatiivisempi käsitettä vastaava ilmaus on. Voisi varovasti ounastella, että nimen ja sanan eron määrittämisessä löydettäisiin jokin psykolingvistinen totuus, joka hiukan muistuttaisi sitä todettua tosiota, että ihminen kykenee esimerkiksi näkemään noin seitsemän samanlajista kohdetta (vaikkapa kiviä pöydällä) erillisinä yksikköinä mutta enempi määrä nähdään ja koetaan yhtenä ryhmänä.
Sitä vastoin kehotan vakavasti harkitsemaan, olisiko jollain muullakin alalla mielekästä kokeilla sellaista tutkimusotetta, jossa saman aihepiirin eris- ja yleisnimiä tutkittaisiin yhdessä. Paikannimistötutkimuksissa toki aikanaan selviteltiin ja kerättiin myös alueella käytössä ollutta maastotermistöä, mutta selvittely yleensä palveli lähinnä aineiston nimien selittämistä eikä niinkään sen selvittämistä, missä määrin yleis- ja erisnimistä syntyi eräänlainen seudun käyttönimistö. Onkin arvostettavaa että Anni-Marja Seppänen (2012) on sisällyttänyt jyväskyläläisen korkeakouluopiskelijan nimimaisemaa koskevaan tutkimukseensa "tavallisten" epävirallisten paikannimien lisäksi myös erilaisia pitempiä paikkoihin viittaavia konstruktioita. Proprit ja appellatiivithan eivät eroa toisistaan muodollisesti (fonologinen napa) mitenkään. Lisäksi molemmilla voi olla nimeämisperustekin.
Toinen nimistön- ja sanastontutkimuksiin liittyvä ongelma on se, että sanoja ja nimiä käytetään sekaisin. Tämäkään ei tuota erityisen täydellistä tulosta, sillä kuten Sivula (1989a: 184) toteaa, yläkäsitettä voidaan aina käyttää alakäsitteen asemasta. Tämä pätee paitsi appellatiivisen sanan valintaan puhuttaessa myös propreihin. Objektiivisesti tarkasteltuna täysin samanlaisen Volkswagen Passat -henkilöauton yksiviitteisesti yksilönnimen tapaan käytetty nimitys voi siis eri perheissä olla niin Volkkari, Passatti kuin *Vihreä paronikin. Tämä piirre on varmasti ominainen kulkineennimistölle, mutta tarkempi tarkastelu voisi paljastaa, että sitä olisi muuallakin.
Nimien epävirallisuus on ongelmallinen kriteeri ja raja virallisen ja epävirallisen nimistön välillä ei ole selvä. Jotkin nimet ovat virallisen luonteisia, toisaalta taas jotkut virallisetkin nimet saattavat olla "epävirallissävyisiä" (Kaaleppi Koikkalainen?). Olen pohtinut asiaa luvussa A:1.6. Tässä tutkimuksessa nimen epävirallisuuden määrittäminen ei ole suhteessa kokonaisuuteen ollut suuri ongelma, toki rajatapauksia aineistossa on. Esimerkiksi vierasperäisten virallisten kulkineennimien eriasteiset foneettiset kotoistamiset muodostavat jatkumon, jossa toiset vierasperäiset äänteet ym. ovat paremmin siedettyjä kuin toiset ja tällainen "sietokyky" vaihtelee kielenkäyttäjältä toiselle. Ylipäätään epävirallisen kielen tutkiminen lienee yhä tärkeämpää myös nimistöntutkimuksessa.
Lisäksi haluaisin suosittaa, että tutkimuksessa ryhdyttäisiin puhumaan epävirallisista paikannimistä, epävirallisista henkilönnimistä, epävirallisista kulkineennimistä ja vaikkapa epävirallisista tuotenimistä. Tämä nimittäin toisi paremmin esiin, että näiden ryhmien nimissä on rakenteellisia ja käytöllisiä yhtäläisyyksiä.
Viralliset kulkineennimet siis ovat valtaosin lainatavaraa. Olen lähtenyt siitä, että virallinen kulkineennimi tulee ääntää suomessa joko alkukielistä ääntämystä tavoitellen tai kirjoitusasun mukaisesti suomalaisittain. Muunlaiset muodot ovat siis olleet epävirallisia. Kun vierasperäisistä virallisista (tai mikä ettei epävirallisistakin) nimistä muodostetaan sellaisia muodosteita, joita tässä tutkimuksessa on kutsuttu sekundäärinimiksi, on itse asiassa kysymys samanlaisista mekanismeista, jotka liittyvät lainasanojen ja lainanimien mukauttamiseen. Tulee tietysti huomata, että pitemmän aikaa tutkitut lainaperäiset henkilönnimet ja vanhat lainapaikannimet ovat tietysti eri aikakauden lainoja kuin kulkineennimistö. Kulkineennimistön sekundäärinimet tarjoavat kuitenkin näyteikkunan siihen, miten 1900-luvulla lainaperäistä ainesta on epävirallisessa kielenkäytössä kohdeltu. Osiossa D oli siis nimistöntutkimuksen lisäksi kyse myös sen tutkimisesta, miten myöhäiset lainat mukautuvat kieleen. Aivan kaikki sekundäärinimet eivät tietenkään tosin perustu lainaperäiseen ainekseen.
Tästä näkökulmasta seuraa kuitenkin se, että lainasanaston ja lainanimistön tutkimuksessa olisi syytä huomioida terminologisesti se, missä määrin ollaan tekemisissä samojen asioitten kanssa (tästä ks. C:1.5). Lisäksi olisi syytä selvittää, missä määrin eri nimilajien (paikannimet, epäviralliset henkilönnimet jne.) nimistössä on käännöslainoja ja missä määrin nämä käännöslainat ovat ohjanneet nimilajin nimisysteemiin kuuluvien nimimallien kehitystä. Ainakin kulkineennimistössä käännöslainoja on varmasti enemmän, kuin mitä olen tuonut esiin. Toivoisinkin siis, että ruotsissa ja venäjällä saataisiin selviteltyä samaan tapaan laajalti kulkineennimistöä ja että joku molemmat kielet hallitseva innostuisi tämän jälkeen tekemään kieltenvälistä vertailevaa tutkimusta.
Erityisesti olen sitä mieltä, että termin kansanetymologia käyttöä olisi syytä rajoittaa. Olen kommentoinut asiaa jo luvun C:3.2 lopulla. Kansanetymologia terminä tulisi varata lähinnä vain nimien selitystarinoille. Parempi termi voisi olla esimerkiksi lekseemihakuinen mukauttaminen suomeen tai jokin muu vastaava. Lekseemihakuinen muuntelu on myös hyvä termi, mutta sitä käytettäessä tulee ottaa huomioon, että lekseemihakuinen muuntelu ei rajoitu vain lainoihin. Joka tapauksessa haluan painottaa sitä, että kenties jo hyvinkin varhaisina aikoina kielellä on leikitelty ja että kaikki kansanetymologioiksi nimitetyt ilmiöt eivät välttämättä ole seurausta kansan osaamattomuudesta tai tietämättömyydestä, vaan myös halusta luoda mielekästä kieltä.
Lekseemihakuinen muuntelu (ks. D:5) on myös ollut varsin vähän tutkittu kielen osa-alue. Se ansaitsisikin oman tutkimuksensa, jossa keskityttäisiin vain lekseemihakuisen muuntelun dynamiikkaan eri aineistoissa. Vaikka kulkineennimistössä lekseemihakuinen muuntelu on varsin yleistä, keskittyminen ilmiöön saattaisi tuottaa tarkempaa tietoa. Suosittelen myös lämpimästi keksimieni termien lähtölekseemi, tuloslekseemi ja harhalekseemi käyttöönottoa lekseemihakuisesta muuntelusta puhuttaessa. Lekseemihakuisen muuntelun tuloksena syntyneitä nimiä olen nimittänyt lisämerkityksisiksi sekundäärinimiksi. Tämä korostaa harhalekseemin kautta syntyvää metaforista assosiaatiota, lisämerkitystä. Tarkemmassa tutkimuksessa kannattaisi myös "koneellisesti" analysoida sitä, mitkä äänteet tai muut piirteet alkuperäisestä nimestä (kanta) pitää morfofonologisten operaatioiden yhteydessä saada säilymään, jotta yhteys alkuperäiseen nimeen säilyy ja kaksoismotivaatio toimii. Laajemman ja monipuolisemman aineiston perusteella myös leksikaalisesta korvaamisesta suomessa saataisiin ehkä tietää enemmän. Harhalekseemien ryhmittymistä aihepiirien ympärille voisi myös vertailla eri aineistoista. Näin saataisiin tietää, mikä on ominaista juuri kulkineennimistölle ja mikä lekseemihakuiselle muuntelulle ylipäänsä.
Lekseemihakuiseen muunteluun ja muunteluun ylipäätään liittyy myös se, että voidaanko jostain lähtölekseemin (kannan) ominaisuudesta päätellä, joutuuko se muuntelun "uhriksi" ja vaikuttaako lähtölekseemin muoto vielä valittavaan muuntelumekanismiinkin. Minulla on aavistus siitä, että hankalaääntöinen nimi saattaa päätyä eräänlaiseen labiiliin tilaan, josta seuraa paitsi morfofonologiselle tasolle jäävää ei-lekseemihakuista muuntelua myös lekseemihakuista muuntelua. Toisaalta taas se, että lähtölekseemin sanahahmo muistuttaa suomen kielen sanahahmoa (vrt. edellisen luvun Dacia-esimerkkiin), edistää vastaavasti lekseemihakuista muuntelua, sillä "tavallisen muotoiselle" nimelle on helppo löytää harhalekseemejä. Näitä hypoteeseja pitää kuitenkin laajemmin testata. Tällaista tutkimusta voitaisiin sitten hyödyntää esimerkiksi liike-elämän nimien muodostamisessa, ja sen pohjalta voisi laatia suomen kieleen soveltuvan automaattisen testiohjelman, joka käy läpi suunnitellun uuden tuote- tai yritysnimen muotoa ja testaa sitä olemassa olevia nimenmuuntelumalleja ja harhalekseemeinä toimivaa kielen nimistöä ja sanastoa vastaan.
Tämä tutkimus myös kertaa sen joskus unohdetun tosiasian, että nimeämisperusteen ilmaiseminen ja sekundääriys eli virallisen nimen esiin tuominen eivät ole toisensa pois sulkevia ilmiöitä. Lisämerkityksiset sekundäärinimet nimenomaan kykenevät tuomaan nämä molemmat esiin samanaikaisesti.
Suomalaisen nimistöntutkimuksen valtavirtaa oli pitkään syntaktis-semanttinen paikannimistöön kehitetty nimien luokittelumalli. Myöhemmin on todettu, että sen sovellettavuus perinnäisen paikannimistön ulkopuolella ei ole ollut yhtä optimaalinen. Viime vuosina muotiin on tullut funktionaalis-semanttiseksi kutsuttu luokittelumalli, jota on hiukan muunnellen sovellettu erilaisiin aineistoon. Tässä tutkimuksessa käytetty primääri–sekundääri-luokittelu laajennuksineen taas on peräisin epävirallisten paikan- ja henkilönnimien tutkimuksesta. Eri mallien keskinäiset suhteet kaipaisivat ehkä täsmentämistä. Primääri–sekundääri-luokittelusta voitaneen sanoa ainakin, että sekundääriosan funktio on ainakin ilmentää virallista nimeä. Sekundääriosa eräällä tavalla siis integroi epävirallista nimeä viralliseen nimeen. Primääriosan funktio taas lienee useimmiten kuvata kohdettaan.
Olennaisinta, mitä nimien rakennetyypeistä haluan tuoda esiin, on kuitenkin se, että nimenosat eivät ole aina välttämättä segmentoitavissa yksinkertaisesti, ikään kuin veitsellä osiin leikaten. Tätä ajatusta olen tuonut esiin luvussa C:4.3. Jokin nimenosa – määrittyipä se sitten funktionaalisesti tai muodostusalkuperän kannalta – voi sisältää toisia nimenosia, limittyä niitten kanssa ja niin edelleen (ns. monimotivoidut kompositiot). Tällaiset ovat ilman muuta tärkeä jatkotutkimuksen kohde. Ylipäätään monimotivaation ja sanaleikin suhde on määrittämättä.
Rakennetyyppien tutkimus brändin vahvuuden mittarina on myös kiinnostava aihe edelleenkehiteltäväksi (ks. B:4.2.4). Epävirallisten nimien tutkimuksessa siis voidaan analysoida sitä, missä määrin viralliset nimet sisältyvät epävirallisiin nimiin rakenneosina. Voisi olettaa, että virallisen nimen sisältyminen epäviralliseen kertoisi brändin vahvuudesta. Lisäksi voitaisiin tutkia brändin ilmenemistä epävirallisessa nimistössä muutenkin.
Puhtaita sekundäärinimiä muodostettaessa pyritään useimmiten tietynmuotoisiin lopputuloksiin. Suffiksilla muodostettujen johdosten (Mersu) ja sopivaan vokaaliloppuun typistämällä muodostettujen typisteiden (Mitsu) erottelu toisistaan ei välttämättä ole aina hedelmällistä, koska sekä typisteet että johdokset muodostetaan analogisesti valamalla: kielenkäyttäjä on kiinnostunut lähinnä lopputuloksen muodosta. Johdin, suffiksi, sananloppu, muotti tai peräti formantti onkin tässä tutkielmassa useasti samastettu. Näittenkin käsitteiden ympärillä olisi toki syytä käydä jatkokeskustelua. Lisäksi haluaisin kiinnittää huomiota siihen, että "veitsellä leikaten" -segmentointi ei välttämättä toimi näissäkään asioissa. Tätä näkemystä olen tuonut esille luvussa C:1.2. Näkisin siis esimerkiksi ns. slangijohdoksen muodostamisen eräänlaisena neuvotteluprosessina. Tässä prosessissa alkuperäisestä nimestä on säilytettävä se osa, joka riittää alkuperäisen nimen tunnistamiseen. Tämä osa taas on lähes aina sama ja lisäksi sama kuin monissa muissa yhteyksissä, esimerkiksi lyhennettä muodostettaessa. Muottiin taas kuuluu lähtökohtaisesti tietynlainen loppu, ja usein sanahahmokin saattaa olla muotin määräämä. Nämä kaksi asiaa pyritään sitten parhaalla mahdollisella tavalla yhdistämään, ja tässä yhdistämisessä on yllättävän paljon sellaisia piirteitä, jotka liittyvät suomen fonotaksin assimilaatioilmiöihin. Jos siis nimi Volkswagen katkaistaan säännönmukaisesti, kannaksi jää Volksw. Kun tämä sijoitetaan yleensä kolmitavuiseen -ari-muottiin, eräänlainen "ensitulos" olisi Volkswari. Tästä taas saadaan assimilaatioitse yleisesti tunnettu Volkkari. Olipa assimilaatioteoriassa sitten perää tai ei, Nahkolan (1999a) slangitutkimuksen segmentointinäkemys on mielestäni turhan sirpaleinen. Esimerkiksi hoitajasta saadun hoitsun rakenne on havainnollisemmin hoit + tsV eikä Nahkolan esittämällä tavalla hoit + s + u (vrt. poika > poitsu). Joka tapauksessa kulkineennimet tarjoavat hyvän otoksen 1900-luvun kielestä morfoloogikolle.
Erilaisten vertailevien tutkimusten ja tarkemman rakenteellisen analyysin lisäksi tarvetta on varmasti myös laajemmalle aineiston keruulle. Erityisesti kulkineitten yksilönnimiä olisi syytä kerätä lisää. Uusia mallejakin tulee markkinoille koko ajan, ja ne tuonevat mukanaan myös uusia nimiä. 2000-luvun lisäksi myös menneisyyden kulkineennimet 1900-luvun alkupuolelta ovat enimmäkseen hämärän peitossa. Jonkin verran kulkineennimiä saattaisi ehkä löytyä kansatieteellisin perustein kootuista aineistokokoelmista tai kartanoista, tehtailijoista ja suurmiehistä kertovasta kirjallisuudesta. Myös mm. lasten- ja nuortenkieliset kulkineennimitykset, moottoripyöräkulttuuri ja pyöräilyharrastajien käyttämät pyörännimitykset odottavat nimestäjiään.
Toivon, että niin tekstissä esitetyt pikku mielipiteet, huomautukset ja havainnot kuin seuraavassa alaluvussa esitetyt kommentit johtavat keskusteluun ja jatkotutkimuksiin.
Lisäksi toivon, että sähköisen väitöskirjan olemusta lähdetään laajemmalti pohtimaan. Kysymys kai lopulta on siitä, mikä väitöskirjassa on olennaista, ja ehkä sen pitäisi kuitenkin olla tietosisältö eikä perinteitä kunnioittava muoto. Lisäksi toivon, että yliopistot ryhtyisivät kehittämään valmiita pohjia myös html-muotoisille väitöskirjoille. Myös gradujen julkaisemista verkkosivumuodossa voisi hyvin suosia, etenkin jos aihe on maallikoita kiinnostava, jos tutkielman osaksi halutaan multimediaa, jos tutkimuksessa on paljon viitteitä verkossa oleviin aineistoihin, jos tutkimuksen taustalla on jokin aineistotietokanta kuten tässä tutkimuksssa tai jos tutkimusta halutaan myöhemmin laajentaa joillain osioilla. Lisäksi toivon, että opiskelijoiden valmiuksiin analysoida kieltä teknologian avulla ryhdytään panostamaan voimakkaasti. Näillä eväillä meillä voisi olla tulevaisuudessa lisää hyviä sähköisiä tutkimuksia. Tämäntyyppinen julkaisutapa ja -kanava toteuttavat myös mitä parhaimmalla tavalla yliopistolain (715/2004) 4§:n kohtaa, jossa mainitaan, että ”yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta". Uskoakseni suora ja helppo saatavuus näin verkkoaikakaudella maksimoi tutkimusten yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ja edustaa hyvää tiedeviestintää nk. suurta yleisöäkin kohtaan.
Siirry viimeiseen päälukuun G:5 Loppusanat