C:1.2 Lisäävä johtaminen ja lyhentäminen

Tässä alaluvussa esitellään johtamisenkaltaista sanan- ja nimenmuodostusta ja siihen liittyvää termistöä.

C:1.2.1 Johtamisensukuiset ilmiöt sanastontutkimuksessa

Johdoksen näkökulmasta sanan perusosaa nimitetään kannaksi tai kantavartaloksi. Kanta jää jäljelle, kun kaikki mahdolliset affiksit erotetaan pois. Johtaminen voi käytännössä tapahtua minkä tahansa morfologisen prosessin avulla, ts. se voi toteutua affiksaationa, affiksin poistona, typistämisenä, äänteellisenä modifikaationa tai reduplikaationa. Suomensukuisissa kielissä johtaminen on tavallisimmin suffiksaatiota, ja termillä johtaminen useimmiten tarkoitetaankin nimenomaan suffiksaatiota. (Häkkinen 1995: 118, 141, Häkkinen 1997: 101, vrt. myös Koski 1982: 9–10.) Johtaminen on ilmeisesti terminä ymmärrettävissä sekä suppeasti pelkkänä suffiksaationa että Häkkisen tapaan laajasti kaikkena sanahahmoon vaikuttavana toimintana, joka ei ole yhdistämistä; Isossa suomen kieliopissa lyhentävä sananmuodostus ja takaperoisjohto ovat nimittäin otsikon "Muuta sananmuodostusta" alla (§ 167, § 168). Erityisesti kontaminaation lukeminen johtamiseen johtamiskäsitteen laajan tulkinnan mukaisesti on varsin kyseenalaista, sillä kontaminaatio on hyvin lähellä yhdyssanaa. Johtimella on perinteisesti katsottu olevan useimmiten jokin merkitys, mutta näin ei läheskään aina ole tai merkitys on epämääräinen (esim. Häkkinen 1997: 138, Nahkola 1999a). Seuraavassa on eroteltu lisäävä johtaminen ja lyhentäminen.

C:1.2.1.1 Lisäävä johtaminen sanastossa ja muottiteoria

Suffiksaatiolla tarkoitetaan johtamisen lajia, jossa kantavartalon perään liitetään jokin suffiksi eli loppuun liitettävä johdin tai sen kaltainen aines. Viime vuosikymmeninä näkemykset johtamisesta ovat kuitenkin laajentuneet perinteisestä kantasana + johdin -ajattelusta kohti analogian ja korrelaatiojohtamisen merkityksen korostamista (VISK § 148, § 149, § 158, § 160, § 161, § 162; merkkipaaluna mm. Räisänen 1978: 321–344 ja 1979: 167–177). Myös lapsenkielestä saatu tieto tukee tätä modernia johtamis- tai johdoskäsitystä (Lieko 1998: 561). Samalla on myös todettu, että monet johdokset ovat leksikaalistuneet tai leksikaalistumassa täysin itsenäisiksi sanoiksi, jolloin niiden johdosluonnetta ei enää tunnisteta (VISK § 155). On jo aiemminkin todettu, että synkronisen johto-opin kuvauksen ei pitäisi perustua diakronisen tarkastelun tuloksiin (Koski 1982:74–75, 89–90, 98). Näin ollen oikeastaan segmentaatio kannan ja johtimen välillä ei sekään ole niin selvä (Räisänen 1979: 176). Kielenkäyttäjä ei siis muodosta uudissanaa liittämällä kantaan johtimen, vaan pikemminkin painaa tai pujottaa kantasanan sopivaan sanamuottiin, joka sisältää jo tietyn "johtimen", "suffiksin" tai sananlopun. Tämä muotin ja (katkaisemattoman) kantasanan yhteen sovittaminen on ilmeisesti eräällä tapaa vuorovaikutteinen prosessi, jossa kantasanan ja valitun muotin ominaisuuksia sovitellaan toisiinsa. Toisinaan on tapana puhua johtimella johtamisesta, mallisanajohtamisesta ja korrelaatiojohtamisesta. Käytännössä kaikki johtaminen lienee korrelaatiojohtamista joko yksittäisten mallisanojen tai laajemman mallisanaryhmän mukaan ja perustuu näin siis analogiaan. Koska säännöllisetkin johdokset kai useimmiten ovat muottiteoriaan sopivia, olisikin viisainta nähdä kaikki johtaminen muottiin valamisena ja pyrkiä paremmin selvittämään, millaisia esim. fonologisia muutoksia valutilanteessa voidaan tehdä, mitkä ainekset ovat väistyviä ja dominoivia ristiriitatilanteissa ja niin edelleen. Myös sanan hahmo (Gestalt) on havaittu tärkeäksi (Elsen 2010: 127–142), mikä sekin viittaisi muottiajatteluun. Ennen tässä tutkielmassa vallitsevan muottiajattelun ja siihen liittyvän termistön esittelyä otan vielä kantaa ns. slangijohtamiseen.

Suffiksillisten muottien käyttämistä on myös niin kutsuttu slangijohtaminen. Slangijohtamisessa nimiä ja sanoja muokataan toisenasuisiksi yleensä typistämällä tai suffiksoimalla ilman, että sanojen merkitys muuttuisi. Slangijohtimet eivät Paunosen (2000: 25) mukaan merkitse mitään, ne vain muokkaavat sanan slangiin sopivaksi. Slangijohtimia on jopa luonnehdittu eräänlaiseksi salakielistäjiksi (Karttunen 1989: 149–152). Johtimen merkityksen epäselvyys tai suoranainen merkityksettömyys ei kuitenkaan ole mikään uutuus, ja toisaalta taas slangijohdinten ja slangin käsitteen suhde on lievästi ongelmallinen, kuten edellä luvussa A:1.6 on esitetty. Vaikka useilla suomen kielen johtimilla onkin selvä päämerkitys tai päämerkityksiä, johtimet toisaalta ovat usein polyseemisiä tai homonyymisiä (Itkonen 1966: 244–245) ja monet näistä saattavat liittyä sekä nominiin että verbiin (Hakulinen 2000: 303). Esimerkiksi sanojen neliö, nelikko, neljäkäs ja neli (hevosen askellaji) merkitys ei kumpua suoraan kantasanan ja johtimen suhteesta, vaan olemme vain opetelleet sanat yksi kerrallaan ja johdin antaa meille lähinnä tiedon sanan sanaluokasta ja taivutuksesta. Nahkola myös muistuttaa, että semanttisesti tyhjä johtaminen ei ole mikään slangin uutuus, ja vertaa sitä suffiksinvaihtoon (1999a: 195–221). Suffiksinvaihtoa (nopea ↔ nopsa) esitellyt Nikkilä onkin todennut, että yhtäläisyys jo vanhastaan kieleen kuuluneen suffiksinvaihdon ja joidenkin slangisanaston sananmuodostuskeinojen välillä on silmäänpistävä (1998: 81). Suffiksinvaihdossa sanan loppuaines, sen morfeemirakenteesta riippumatta, ymmärretään suffiksiksi ja korvataan toisella, mitä Nikkilän (mp.) mukaan jo Ahti Rytkönen kutsui 1930-luvulla johtopäätteiden vaihteluksi. Monien samanmerkityksisten ja samafunktioisten johdosten rinnakkaiselosta on huomauttanut myös Mauno Koski (1982:77–78). Niin kutsuttujen slangijohdinten merkityksettömyys ei siis ole mitään merkittävää, uutta tai ainutlaatuista, eivätkä edes kaikkien yleiskielenkään johdinten (esim. -u) merkitykset ole kovin selviä.

Salakielistäjien sijasta ainakin osaa slangijohtimista voidaan oikeammin pitää ilmaisun tiivistäjinä. -ari- ja -is-johtimista mainitaan usein, että ne voivat liittyä mihin tahansa kantaan ja voivat muodostaa homonyymisiä sanoja useista eri kantasanoista (Karttunen 1989: 150; Niemikorpi 1996: 137; Paunonen 2000: 25–26). Oikeastaan molemmilla näillä johtimilla on keskeinen tehtävä ja merkitys: ne nimittäin ilmaisevat, että kyseessä on lyhennetty sana, jonka merkitys on käyttöyhteydestä pääteltävissä tai joka kuulijan tulisi tietää. Esimerkiksi -is-johdos leksikaalistuu "täysiveriseksi" sanaksi vasta, kun sen taustalla oleva yhdyssana (pesäpallo, kirpputori) katoaa kansan kielitajusta. Tällaisten lyhennyssuffiksien omaksuminen oli oikeastaan vain ajan kysymys, sillä suomen kieltä on rikastettu yhdyssanoja muodostamalla ehkä turhankin runsaasti. Joidenkuiden mielestä tällaisen sanan lyhentämistä ilmaisevan suffiksin käyttämisen aiheuttama homonymia voi olla häiritsevää. Kompetentti kielenkäyttäjä kuitenkin viljelee näitä johdoksia vain silloin, kuin ne tulevat ymmärretyksi. Paunonen (mts.) esimerkiksi mainitsee pikis-sanan eri merkityksiksi 'pikakivääri', 'pikataival rallissa', 'pikakirjoitus', 'pikajuna', 'pikavuoro', 'pikatavara' tai 'pikamyymälä', ja nämä tuskin ovat pikiksen ainoat merkitykset. Kielenkäyttäjä tuskin kuitenkaan muodostaa näistä puhunnoksen me oltii Hyrylän pikiksel ku nähtii ku yks pikis ajo pikikse iha lyttyy ja pikiksen vattas olleet pikikset lentis ja sit se pikikse konnari tuli ja veti viel pikiksel sen pikikse kuskilt ilmat pihal ja... 'Ollessamme Hyrylän pikataipaleella havainnoimme erään pikajunan ja pikavuoron liikenneonnettomuuden, jossa pikavuoron tavaratilassa olleet pikatavarat putosivat tielle. Kaiken kukkuraksi pikajunan konduktööri ampui pikakiväärillä pikavuoron kuljettajan.' Sanan lyhentäminen slangijohtimen avulla tekee puhumisesta huomattavasti kevyempää, jolloin enemmän informaatiota pystytään välittämään lyhyemmässä ajassa.

Johto-opin kannalta nykyinen epävirallinen kieli muistuttaa huomattavassa määrin virallista suomea ja slangista siihen on siirtynyt vain muutamia yleisimpiä uusia johtimia (esimerkiksi -is). Käsiteltävänä olevat muotit osoittavat omalta osaltaan vanhan slangin ja suomen sekoittumista ja tasoittumista nykyiseksi monimuotoiseksi puhekieleksi, johon nähden vieraista kielistä vaikutteita ottaneella stadin ym. slangilla on substraatin asema.

Kari Nahkola (1999a: 195–221) on esittänyt yleiskielen sanoista muodostetuille slangijohdoksille taloudellisemman kuvausmallin aiemman pitkän johdinluettelon sijaan ja osoittaa, miten slangijohdosten muodostaminen pohjautuu yleiskielen sanojen äännerakenteeseen. (Aiemmin kaikki kantasanaan kuulumaton aines oli tulkittu segmentaatiossa johtimeksi.) Nahkolan näkemyksen mukaan slangijohdosta muodostettaessa kantasana aluksi katkaistaan katkaisualueella olevasta katkaisukohdasta. Tämän jälkeen kannan loppua muokataan tarvittaessa, ja lopuksi liitetään suffiksi (Nahkola mp.). Monet Nahkolan ajatuksista ovat hyviä (kantasanan fonotaksin vaikutus, ilmiön ajattomuus), mutta Nahkolan segmentointinäkemys on erilainen kuin omani, ehkä turhan pikkutarkka ja matemaattinen. Esitän ratkaisuksi kohta assimilaatio- tai sulautumateoriaa. Toinen Nahkolan tutkimuksen heikkous on se, että tutkimusaineisto on hyvin heterogeeninen. Eri slangisanojen yleisyyttä ei siis ole huomioitu. Tämän vuoksi osa Nahkolan esimerkistöstä vaikuttaa luontevammalta ja vakiintuneelta, osa taas ei. Vieraslähtöisenä sekakielenä slangi on vähitellen adaptoitumassa nykypuhekieleen ja tämä substraatti on tuottanut suomeen ilmeisesti pysyvästi käyttöön jäävää johtimistoa ja ehkä vaikuttanut fonotaksiinkin. Ilmeisesti osa slangikokoelmiin sisältyvästä aineksesta on sillä tavoin tilapäistä, että se ei ole varsinaisesti suomen fonotaksin tai sananjohdon mukaista eikä tämän vuoksi pysty yleistymään. Osassa tapauksissa kyse on myös slangin sisäisistä edelleenjohdoksista, jolloin vertaaminen yleiskielen sanaan ei välttämättä enää ole oikein ratkaisu.

Lähden itse ajatuksesta, jonka mukaan muottiin valamisessa (johtamisessa) pyritään niin yleiskielen sananjohdossa kuin slangissakin tuottamaan valiomuotoisia lopputuotteita käytettävissä olevista raaka-aineista. Lähden myös siitä ajatuksesta, että suffiksi (vakiintunut johdin tai mallisanan perusteella tiedostamattomastikin abstrahoitu) on sinänsä jo muotin osa ja että muottiin sisältyy myös jonkinlainen käsitys syntyvän sanan merkityksestä. (Tämä muistuttaa konstruktiokieliopin näkymyksiä, mm. Booij 2010.) Tähän muottiin pyritään sijoittamaan ainakin riittävä määrä kantasanaa, jotta kantasana tulee tunnistetuksi. Ainakin slangijohdosten kannat oletan Nahkolan esittämän (mts. 199–205) vastaisesti säännöllisiksi. Oletan siis, että kantasana katkaistaan säännönmukaisesti toisen tavun alussa olevan konsonanttiaineksen jäljestä (jos konsonanttiainesta ylipäätään on). Katkaisu tapahtuu samasta kohdasta myös lyhenteitä muodostettaessa, mikä pitänee tulkita niin, että tekstikonteksti ja tuonkokoinen osa sanan alusta riittää identifioimaan sanan. Tämän yhden tavun ja yleensä lisäksi konsonanttiainesta sisältävän kannan sijoittaminen muottiin voi onnistua sellaisenaan, mutta toisinaan säännönmukainen kanta voi olla liian pitkä tai jäädä liian lyhyeksi. Tällöin tuloksena on törmäys- tai vajaustilanne. Törmäystilanteita niin slangijohtamisessa kuin muussakin johtamisessa voidaan kuitenkin tarkastella myös tässä esitettävän assimilaatio- tai sulautumateorian näkökulmasta. Vajaustilanteissa taas on usein kyse lohkosyntyisiin suffikseihin rinnastettavasta analogisesta täydentämisestä (olohuone → olkkari koska makuuhuone → makkari) ja tilkkeistä (soljua → solista, kuu → kuuhut) (ks. Kulonen 2006: 325 ja Koski 1983: 14, 337). Tilkkeen lisäksi on puhuttu mm. juuren laajenteesta ja interfiksistä. Deskriptiivisanoissa tilkkeelle on löydetty sanan merkityksestäkin nousevaa tarvetta, joskin kyse on myös johdinten äänteellisistä distribuutiorajoituksista ja sopivan sanahahmon etsinnästä. (Kulonen 2010: 88-90, 237-240.) Perusnäkemykseni valamisesta suffiksin mukaan hahmottuviin muotteihin on siis seuraava:

Tämän mallin käytännön vaikutus tässä työssä käytettyyn terminologiaan ja johto-opin hahmottamiseen on se, että sama kielenaines voidaan lukea samanaikaisesti sekä suffiksiin että kantaan kuuluvaksi (ongelmaton törmäys -kohdan mukaisesti, ns. sulautuma), siis hoit + tsU Nahkolan hoit + s + u:n sijaan). Muottiajattelun yleinen seuraus taas on, että suffiksin avulla muodostetut ja niiden kanssa samalla tavalla loppuvat typisteet käsitellään yhdessä (ks. D:4.2) "Johtimittaisen analyysin" sijasta puhtaiden sekundäärinimien analyysissä kysymys on ikään kuin sananloppuihin ja muotteihin perustuvasta tarkastelusta, joka toki tuottaa pitkälti saman lopputuloksen, mutta on teoreettiselta kannalta eri asia.

Lisäksi on ilmeisesti niin, että kantasanan muoto vaikuttaa muotin valintaan. Näin ollen kyse on eräänlaisesta vuorovaikutussuhteesta kantasanan ja valittavien muottien välillä.

Analogista takaperoisjohtoa (tarrata → tarra) kulkineennimistössä ei juuri esiinny, eikä sitä sen vuoksi käsitellä teoriakatsauksessakaan. Myös reduplikaatio (sana-aineksen kahdentaminen) on olematonta (vrt. Häkkinen 1997: 109, mutta kuitenkin VISK § 425). Äänteellinen modifikaatio käsitellään lainaamisen yhteydessä, sillä sen merkitys itsenäisenä sananmuodostuskeinona on vähäinen (ks. Häkkinen 1997: 110–116; huomaa, että osa Häkkisen s. 116 esimerkeistä käsitetään nykyisin slangijohdoksiksi eivätkä ne näin kuvaa hyvin ilmiötä, jota Nahkola (1999b: 619–623) kutsuu vartalonsisäiseksi muunteluksi (viina → viuna yms.)). Tarkoitan sitä, että äänteellisen muuntelun kautta tehdyt uudismuodosteet ovat usein pääsanaansa nähden hyvin epäitsenäisiä ja niiden leksikaalistuminen eli itsenäistyminen vie aikaa.

C:1.2.2 Lisäävä johtaminen nimistössä

Suffiksillisia nimiä voidaan muodostaa joko appellatiiveista tai propreista. Appellatiivikantaisissa muodosteissa kyseeseen tulevat lähinnä -la-johdokset. Suffiksi on voitu liittää nimeen myös rakennemuutoksen yhteydessä (Valkeajärvi → Valkeinen -tyyppi) tai suffiksimaiset pääteainekset voivat olla tulosta nimenosan säännöttömästä äännekehityksestä (Kopsanmaa → Kopsama, Mustajoki → Mustio). Voidaan jopa puhua erillisistä nimenmuodostussuffikseista. (Kiviniemi 1975: 30–43, 54–57, Nissilä 1962: 92–96). Vanha suffiksaationimityyppi Valkeinen voidaan rinnastaa muihin tilanteisiin, jossa sanastossa jokin johdos kevyempänä korvaa samanmerkityksisen yhdyssanan. Nissilän mainitsemat suffiksimaiset pääteainekset (Nissilän sanoin johtimet ja loput, 1962:8) taas muistuttavat Saarikiven mainitsemia formantteja (2006: 17–18, 26, 29–34, termillä on venäläinen esikuva), jotka ovat peräisin suomalaisista maastoappellatiiveista ja joita käytetään nimien mukauttamiseksi venäjään.

Myös uuden nimen syntyminen johdoksena on siis täysin mahdollista. Usein kuitenkin katsotaan, että suurin osa johdoksen muotoisista nimistä on johdettu toisista nimistä eivätkä ne ole niinkään itsenäisesti appellatiiveista syntyneitä. Johdoksen muotoiset nimet ovat siis useimmiten syntyneet vasta hyväksyttämiskierroksella eli ovat sekundäärimuodosteita. Tätä tukevat osaltaan havainnot paimiolaiskoululaisten leikkipaikkojen nimistä: lapset eivät juuri anna johdoksen muotoisia nimiä koulunpihan paikoille (Tikka 2009: 77). Lieneekin niin, että oikeastaan ainoa suomessa myös nimistössä produktiivi johdin on lokaalijohdin -lA (lampola, Juhala, *Hönttilä, *Muumiola, *Roistola, Metsälä). Tämä johdin ei ota kantaa syntyvän ilmauksen proprisuuteen, vaan näitä paikanilmauksia luokitellaan propreiksi ja appellatiiveiksi semanttisin perustein (referentin esiintymistiheyden perusteella, tästä näkemyksestä ks. lukua A:1.4). Uuden nimistön luominen johtamalla on kaikissa nimistönlajeissa varsin harvinaista. Johtamisen tai suffiksaation tuloksina voidaan esimerkiksi pitää joitakin -iO-loppuisia sukunimiä ja 1700-luvun oppineistonimiä. -kki- ja -li-johtimia voidaan pitää henkilönnimityksiä ja ehkä myös henkilönnimiä muodostavina.

Niin kutsutut slangijohdokset ovat tyypillisiä myös epävirallisessa nimistössä. Ainakin epävirallisessa paikannimistössä johdinten suosio pääpiirteittäin noudattelee muun slangisanaston linjoja (Mielikäinen 2005: 38–40). Vaikka slangijohdoksilla ei merkitystä olekaan, on katsottu, että nimien analysoinnin kannalta on samantekevää, puhutaanko suffikseista vai johtimista. Lisäksi on katsottu morfeemianalyysin riittävän nimien tulkintaan Nahkolan (1999a) rakenneanalyysin sijasta. (Mielikäinen 2005: 55.)

C:1.2.3 Lyhentäminen sanastossa

Myös lyhentäminen voidaan joskus lukea johtamisen piiriin; sananmuodostus- tai muokkauskeinosta joka tapauksessa on kysymys. VISK (§ 167) jakaa lyhennesanat typistesanoihin (ale, räkätti, nisti), kirjainsanoihin (YK, wc) ja koostesanoihin (luomu, mutu-); terminologia on peräisin Raija Lehtiseltä (1996: 87–89). Typistämisessä sana katkaistaan halutusta kohdasta siten, että syntyvä sana yleensä vastaa hahmoltaan jotain suomen kielelle ominaista sanatyyppiä (Häkkinen 1997: 108–109, Nahkola 1999b: 619–623, Koski 1982: 13–14, VISK mp.). Koostesanat (vielä Häkkisellä 1997: 109 lyhennesanat) koostetaan sanayhtymän tavujen osista (moottoripolkupyörä → mopo) siten, että saadaan fonotaktisesti hyväksyttävä sanahahmo (VISK mp.); useimmiten valittu tavuaines on painollisista tavuista, erityisesti sanojen alusta (vrt. VISK:n esimerkistö). Lyhentävään sananmuodostukseen voidaan lukea myös leksikaalinen ellipsi (polkupyörä → pyörä) (mm. Koski 1982: 14–15 ja Kuiri 2004: 36), mitä termiä VISK ei käytä (§ 167 esimerkistö, vrt. ellipsi § 437 ja § 1177). Pitkällä aikavälillä sanan muotoa voivat muuttaa myös äänteenmuutokset ja kuluminen, joita ei pidetä sananmuodostuskeinoina.

Tähän tutkimukseen valittu sanaston- ja nimistöntutkimuksen lyhentämistä koskeva terminologia esitetään seuraavassa johtamista ja lyhentämistä nimistöntutkimuksessa käsittelevässä alaluvussa.

C:1.2.4 Lyhentäminen nimistössä

Lyhentäminen on käyttökelpoinen keino nimistä toisia nimiä muodostettaessa (esim. NP 2008: 138–139, 250, 254, 272, NT 1974 s.v. lyhentymä). Lyhentäminen tai lyhentyminen ja niiden alakäsitteet kaipaavat kuitenkin pientä selkeyttämistä. Epätarkasta merkityksestään huolimatta lyhentäminen soveltuu paremman puutteessa kattokäsitteeksi, sillä se on käytössä myös sanastontutkimuksessa ( VISK § 167); sanan lyhentäminenhän merkitsee paitsi lyhentävää sananmuodostusta myös lyhenteen muodostamista.

Nimistön tarkastelussa erotetaan toisistaan nimien rakenteen muutos ja nimen äänneasun muutos (Kiviniemi 1971: 48). Lyhentäviä rakenteen muutoksia ovat käytännössä vain ellipsi (nimen lyheneminen yhdellä tai useammalla nimielementillä) ja tämän alalaji reduktio, jossa elementti heittyy nimenomaan nimen keskeltä.(NT 1974 s.v. ellipsi, reduktio, NP 2008: 111.) Ellipsiä on nähty henkilönnimistössäkin (Hyväneuvonen → Neuvonen) (Nissilä 1962: 62–70), mutta termiä ei henkilönnimistä ilmeisesti käytetä ("Sekä perhepiirissä että päiväkodeissa pienten lasten kaksiosaiset nimet lyhentyvät kuitenkin usein yksiosaisiksi – –" NP 2008: 253–254). Ellipsillä on ilmeisesti myös alettu ymmärtää kokonaisen nimenosan eikä vain nimielementin poisjättöä, sillä nykykirjallisuudessa puhutaan vain määriteosan tai perusosan pois jättämisestä (NP 2008: 111, osittain myös Mielikäinen 2005: 41–42). Toisinaan puhutaan yleisluontoisemmin vain lyhentämisestä, vaikka kyseessä olisi selvä ellipsi (Paloheinä → Heinä, Aro-Hanski → Hanski, NP 2008: 139, 272).

Nimen äänneasun muutoksiin liittyvistä termeistä Nissilällä (1962: 84–96) esiintyvät mm. loppuheitto, sisäheitto, haplologia, dissimilaatio ja metateesi. Nimistöntutkimuksen terminologiassa (1974 s.v. afereesi, apokopee, synkopee) alku-, loppu- ja sisäheitto kytkettiin lähinnä henkilönnimiin ja ohjattiin käyttämään termien vierasperäisiä vastineita; Nimistöntutkimuksen perusteissa suomenkieliset termit ovat jälleen käytössä mm. epävirallisten sekundäärien henkilönnimien muodostamisessa (2008: 250, 254). Epävirallisten paikannimien yhteydessä ei kuitenkaan ole pidetty kovin tärkeänä selvittää slangintutkimuksen tapaan, onko lyhentäminen tapahtunut nimen alusta, keskeltä vai lopusta (Mielikäinen 2005: 41). Etymologisen ja historiallisen nimistöntutkimuksen parissa käytetyt termit ovat siis vielä joltisessakin käytössä.

Kolmas lyhentämiseen liittyvä nimiryhmä on toistaiseksi vailla omaa luontevaa terminologiaansa. Mielikäinen (2005: 41–42) puhuu lyhenne- ja kirjainsanoista ja paikannimissäkin yleistyneistä kirjainlyhenteistä. Ainiala (NP 2008: 138–139) taas lukee elliptisten nimien lisäksi epävirallisen paikannimistön lyhennenimiin myös "erilaiset kirjainlyhenteet eli äänne- ja kirjainkoosteet (Eegee)". Vaikuttaa siis siltä, että sanastontutkimuksen termejä käyttämällä on haluttu välttää näiden ilmausten nimeyttä korostavan erillisen termin luominen. Saarelma (NP 2008: 250, 254) on ollut rohkeampi (muodostanut -nimi-loppuisen oman termin) ja mainitsee yhdysnimistä muodostettavan usein kirjainyhdistelmänimiä (Jukka-Pekka → Jiipee). Myös lyhenteiden täydentäminen sanoiksi on tiedostettu eri lähteissä (mm. Mielikäinen mp., NP 2008: 138–139, VISK § 169), mutta täydentäminen kuuluu enemmän mukauttamisen kuin sananmuodostuksen piiriin.

Esittämäni perusteella on syytä epäillä, että sanastontutkimuksen ja kaikkien nimistönlajien tutkimuksen termit eivät ole keskenään yhtenevät, ainakaan niin yhtenevät kuin ilmiöiden samansuuntaisuus voisi antaa aihetta. Jos siis noudatetaan VISK:n kantaa (§ 167) ja tulkitaan lyhennesanan käsite laajasti, tulee myös lyhennenimen käsite tulkita laajasti yläkäsitteenä, kuten ilmeisesti Ainiala on tehnyt (NP 2008: 138–139). Lyhennenimiin näin kuuluvat typistenimet (vrt. typistesanat) ovat voineet syntyä typistämällä toista nimeä niin alusta, keskeltä kuin lopustakin, kunhan kyse ei ole kirjaimittain lausuttavasta kirjainnimestä tai kirjainyhdistelmänimestä. Termit alkuheitto, sisäheitto ja loppuheitto voidaan säilyttää, sillä myös sanojen tiedostetussa typistämisessä otetaan usein huomioon sanan äänneasu ja painosuhteet. Vaihtoehtoisesti nämä voisi korvata myös muilla termeillä (esim. alkutypistys, alustatypistys, alkutypisteinen tai peräti töpöalkuinen nimi), jos halutaan korostaa ilmiöiden ei-äänneopillista ja ei-diakronista luonnetta, mutta heittojen vakiintuneisuus puhuu tätä vastaan. Lisäksi termi ellipsi voidaan säilyttää kuvaamaan tilannetta, jossa nimestä poistetaan ainakin yksi kokonainen, lekseemiksi kielenpuhujan näkökulmasta hahmottuva osa (osaksi hahmottumisesta vrt. VISK § 406 hämähäkki ym.). Termiä koostesana taas vastaa analogisesti koostenimi. Käytän tässä väitöskirjassa edellä lihavoituja termejä.