Hae kulkineennimiä:
Mikäli otetaan huomioon sekä saamelaisten, suomalaisten ja skandinaavien muuttoliikkeet että hypoteesi Suomen alueella asuneesta kadonnutta kieltä puhuneesta kansasta, voidaan havaita oikeastaan koko Suomen alueen olleen jossakin vaiheessa kieliraja-aluetta. Näin lainaaminen on ollut niin nimiä kuin sanoja koskien hyvin tärkeä tapa hankkia uutta sanastoa ja nimistöä. Eri-ikäisiä sanalainoja on tutkittu paljonkin, joskin etymologinen tutkimus on usein painottunut vanhempiin lainakerrostumiin. Lainanimistöntutkimuksella sitä vastoin tarkoitetaan Suomessa kuitenkin lähinnä lainapaikannimien tutkimusta, vaikka nimielementtien lainaamista kielestä toiseen on kaikissa nimilajeissa, paikannimien lisäksi erityisen näkyvästi henkilönnimistössä ja kaupallisessa nimistössä (NP 2008: 67–70).
Lainasanaston ja -nimistön tutkimuksessa on joitakin terminologisia eroja. Sekä sanaston että nimistön lainat voidaan kirjallisuuden (Häkkinen 1997: 155, VISK § 146, § 150, Nissilä 1962: 103, NT 1974 s.v. lainanimi, Nuutinen 1989, Sajavaara 1989: 64–72, 96–97.) pohjalta ryhmitellä "lainan asteen" mukaan seuraaviin ryhmiin (ryhmitys ja kirjaimet minun):
Eri-ikäiset lainat ovat usein erilaisia. Vanhemmat sanalainat ovat yleisemmin kaksitavuisia ja paremmin kieleen mukautuneita kuin nuoremmat. Uudemmat originaaliltaan konsonanttiloppuiset lainasanat mukautetaan suomeen pääosin -i-loppuisina (ns. epenteettinen i), mutta vanhemmat ovat usein ohjautuneet johonkin suomen kielen johdostyyppiin tai muottiin (urakka, humala). Epenteettistä -i:tä edeltävä klusiili tai s yleensä geminoituu, muutkin konsonantit joskus. (VISK § 28, § 150 – 153.) Suomen ja ruotsin välillä paikannimilainojen todettiin toteutuneen enimmäkseen mukaelmina käännösten jäädessä harvinaisiksi. (NP 2008: 67–70). Paikannimien mukauttamisesta on pyritty maailmanlaajuisesti luopumaan (mts. 87–88). Sukunimien suomalaistamisaallon yhteydessä käytettiin sekä kääntämistä että mukailua. Kielikontaktien yhteydessä on todettu, että lainanimistön omaksumiseen joko mukauttaen tai kääntäen liittyy kielitaidon, kielikontaktien laadun ja määrän ja kontaktikielten rakenteiden lisäksi myös asenteita. Käytetyin menetelmä ei olekaan kaikkialla sama. (Pedersen 2010.)
Lainaamiseen liittyy myös "lieveilmiöitä". Vieraat sanat ovat tuoneet suomeen joitakin vieraita konsonantteja ja tavutyyppejä (mm. b, g ja konsonanttiyhtymällä alkavat tavut), joskin lainaperäisten konsonanttien ääntämisessä on kuitenkin edelleen häilyvyyttä. On myös havaittu tendenssi tuottaa joko hyperkorrektisti tai tahattomasti vierassanoissa soinnillisia klusiileja soinnittomien sijaan. Osin soinnillistamista tapahtuu myös leikillisesti tai ironisesti. Soinnillisten klusiilien vierautta on pidetty myös slangille affektisuutta tuovana keinona. Vierassanoissa ja nimissä on lisäksi myös kirjoitusasuun verrattuna eroja joidenkin äänteiden kestoasteissa. (VISK § 6–12, 28, Suomi 2006: 171). Joistakin vierassanoista on myös abstrahoitu uusia johtimia tai yhdyssananloppuja (suklaaholisti, junttifobia) (VISK § 152).
Eräänlaista lainaamista on myös lainaaminen kielen sisällä. Nimiä ja sanoja voidaan lainata eri kielimuodoista (esim. murteesta yleiskieleen). Toisenlaista kielen sisäistä lainaamista on myös metaforisuus. Metaforisuutta käsitellään tarkemmin seuraavassa semantiikkaa käsittelevässä alaluvussa. Metaforassa puhuteltavaa kohdetta nimitetään toisen asian nimellä ja näin "lainataan merkitystä". Vertailevien siirrynnäisnimien (Amerikka, Petsamo) kutsumista lainanimiksi ei kuitenkaan suositeltu (NT 1974 s.v. lainanimi). Tämä terminologinen ratkaisu on kyseenalaistettavissakin; toisaalta kyseenalaistus johtaisi helposti siihen, että peräti kaikki epäuniikit nimet voidaan tulkita lainanimiksi.