Sepittäminen, äännesymboliikka ja deskriptiivisyys – Kulkine.net



C:1.7 Sepittäminen, äännesymboliikka ja deskriptiivisyys

Sepittäminen on sananmuodostuskeinona lähinnä olematon. Uusia sanoja ei muodosteta tyhjästä. Osa sanoista on kuitenkin syntynyt tavoilla, joita ei voida suoraan kytkeä mihinkään edellä mainituista sananmuodostuskeinoista (yhdistäminen, johtaminen, kontaminaatio, lainaaminen, merkitysalan muuttaminen). Tällaisia ovat esimerkiksi erilaiset onomatopoieettiset interjektiot. Erilaisia onomatopoieettisia ja deskriptiivisiä sanoja voi toki muodostaa myös "johtamalla", eli vaihtamalla deskriptiivisestä sanarungosta äänteitä toisiin tai lisäämällä fonesteemin jälkeen johdinmaista ainesta (tästä ks. Kulonen 2010). Kysymys ei siis ole "tyhjästä nyhjäisemisestä" äänteellisesti kuvailevalta tai imitoivalta pohjalta. Hyvin lähellä tätä deskriptiivisanojen muodostamista on myös äännesymboliikka, josta ei valitettavasti ole saatavilla suomenkielistä yleisesitystä.

C:1.7.1 Äännesymboliikka

Deskriptiivi- eli ekspressiivisävyisessä sanastossa fonologinen napa saa sanastonlajille ominaisen lisäkytköksen, kun äänneasu tuntuu jollain tavalla kuvailevan tarkoitetta. Samat äänteet voivat esiintyä normaalisanoissakin ja ilmiö on osin sumea, mutta samoja äänteitä sisältävät sarjat eivät ole lainkaan sattumaa. Ilmiönä äännesymboliikka on universaali, mutta sen tarkempi luonne on kielikohtainen. Yksittäisten äänteiden lisäksi voidaan erottaa tietyntyyppisiin merkityksiin liittyviä äänneyhdistelmiä eli fonesteemeja. (Onikki-Rantajääskö 2001: 153–169.) Äänteelliset ja semanttiset assosiaatiot ovat usein hankalasti jäljitettävissä ja ne sekaantuvat toisiinsa ja kielenulkoisiin assosiaatioihin. Äänteiden akustisen ominaislaadun lisäksi kyse on myös niiden tuottamistavan symbolisesta merkityksestä. Vaikka suomen äännesymboliikasta ei tarkkoja tietoja olekaan, monien nimien ero voidaan selittää niiden äänteelliselle ytimelle tyypillisen äännesymboliikan pohjalta. (Kiviniemi 1982: 15–16.)

Äänne- ja muotohahmoa on pohdiskellut osaltaan myös Eero Kiviniemi, lähinnä henkilönnimien yhteydessä, vaikka on oletettavaa, että paikannimistössäkin sen perusteella on tehty nimenvalintoja. Samat asiat näkyvät osaltaan myös siinä, millaisia kadunnimiä ja alueennimiä ihmiset haluavat nimistönsuunnittelun tuottavan (ks. esim. Yli-Kojola 2005: 180, 199–200). Eero Kiviniemi (1982: 15–16) on kirjoittanut:

"Äänteellisten ja semanttisten assosiaatioiden osuus nimiin liittyvissä sivumielteissä on usein vaikeasti jäljitettävissä, varsinkin kun ne todennäköisesti sekaantuvat helposti toisiinsa tai kielenulkoisiin assosiaatioihin. Lisäksi tavurakenteeltaan samanlaiset ja äänteellisesti läheiset nimet kytkeytyvät monesti yhteen. Niinpä etunimien suosionmuutokset koskevat usein tällä tavoin yhtenäistä nimityyppiä eivätkä vain yksittäisiä nimiä. Pelkällä äännesymboliikalla on varmasti melkoinen osuus etunimien sävyttäjinä, mutta kun eri äänteiden erilaista ilmeikkyyttä (ekspressiivistä ominaislaatua) ei ole suomen kielen osalta paljonkaan selvitelty, tämä vaikeasti toteen näytettävä asia on jätettävä nimenantajien ja -käyttäjien oman intuition varaan. Luultavasti äännesymboliikka ei kuitenkaan perustu vain eri äänteiden akustiseen ominaislaatuun vaan pikemminkin jo niiden tuottamistavan symboliseen merkitykseen. Länsi-Saksassa eri äänteiden luonteenomaisinta ilmettä on selvitelty eräässä laajassa testissä ns. polariteettiprofiilin avulla. Tulokset lienevät osin yleisemminkin päteviä. Esimerkiksi eniten toisistaan eroaville vokaaleille i ja u ovat testin mukaan tyypillisimpiä seuraavat piirteet: (i) korkea, kirkas, aktiivinen, jännittynyt, raikas, kylmä, kulmikas; (u) matala, syvä, surullinen, vanha, pyöreä, etäinen täysi, lämmin, samea. Samaan tapaan ovat luonnehdittavissa muutkin äänteet. Tästä ei kuitenkaan vielä seuraa, että edes tavanomaista merkitystä vailla olevien sanojen (kuten nimien) ilme olisi niissä esiintyvien äänteiden ilmeiden summa. Asia on paljon mutkikkaampi. Silti uskaltaisin sanoa, että jos eri nimillä on äänteellisistä syistä erilainen ilme, ero voidaan monta kertaa selittää niiden äänteelliselle ytimelle tyypillisen äännesymboliikan pohjalta."

Eero Kiviniemen ajatukset äännesymboliikasta ovat helposti allekirjoitettavissa, mutta laajaa systemaattista tutkimusta aiheesta ei edelleenkään tietääkseni ole tehty. Hiemaan tuoreempaa äännesymboliikkaa sivuavaa tutkimusta on maininnut mm. Kulonen (2010: 94–97). Yksittäisten äänteiden lisäksi myös äänteiden keskinäinen sijoittuminen on merkityksellistä.

Vokaaleista ö:tä on pidetty affektiivisena, ja sen sisältäviä sanoja usein merkitykseltään jossain määrin erikoisina ja negatiivista tunnelatausta sisältävinä, esimerkiksi hölmö, törppö, töllöttää (Suomi 2006: 154). i-äännettä on pidetty pienuutta, tiukkuutta ja sukkeluutta kuvaavana, ja O-äänteitä taas pulleutta, pyöreyttä ja tyhmyyttä kuvaavina (Rytkönen 1935:92-93). Samaan ilmiökenttään liittyy myös se Kulosen (1996: 29–30) mainitsema tendenssi, että saman semanttisen kentän sanat myös äänteellisesti muistuttavat toisiaan niiden laina- tai kotoperäisyydestä riippumatta.

Käytännössä siis äänteisiin liitettyjen merkitysten ja sävyjen ja deskriptiivissävytteisten sanojen välinen suhde on vuorovaikutteinen. Äänteet saavat sävyjä sen mukaan, millaisissa sanoissa ne esiintyvät, ja toisaalta sellaisia sanoja muodostetaan, lainataan ja käytetään toisissa tarkoituksissa, jotka sisältävät haluttuja äänteitä. Tutkimusaineiston perusteella näyttäisi, että sävyjä sisältyisi ainakin likvidoihin (Laiva, lehmä, lotja, loota, lulla, lahna; romu, ritsa, rieska, Ronttomi). Samanlaisia hankalasti mitattavia sävyjä liittynee joihinkin suffikseihinkin.

C:1.7.2 Tutkimusaineiston vähälukuiset uudismuodosteet

Uudismuodosteina voidaan pitää erityisesti sellaisia appellatiiveja, joilla ei ole mitään tunnettua originaalia. Tällaisia appellatiiveja ovat onomatopoieettis-deskriptiiviset prätkä ja pärrä 'moottoripyörä', tööt-tööt 'auto' (nimitys voi tosin oikeastaan olla myös ruotsalainen laina, vrt. ruots. töff-töff) ja virolainen võrr 'moottoripyörä'. Lasten muodostamia appellatiiveja taas ovat mm. hökö 'puimuri' ja kinnikampa 'traktori'. Lentävästä lauseesta nys se tulee on abstrahoitu lähinnä "tampereenkielinen" nysse 'linja-auto', jonka näkeminen johdoksena on ehkä myös hiukan kaukaa haettua. Mahdollisesti onomatopoieettis-deskriptiivistä sävyä on myös nimityksissä loukutaritsa 'mikä tahansa pahaääninen kone' ja jonkinlaiseen suurehkoon amerikanrautaan viittaava ronttomi.

Lisäksi ääntä ilmaisevissa nimissä on joukko nimiä, jotka pyrkivät kuvaamaan kulkineen ääntä (E:6.5). Esimerkkejä tällaisista ovat mm. Putputin, Potpotin, kikotin, Mopodopoulos, Platku, Diisseliprutku, Ontsi-dyn-dyn ja Päkätti. Yleistäen voidaan todeta, että äännesymboliikka ja deskriptiivisyys ovat kyllä läsnä kulkineennimistössä, mutta erityisen leimallisia ne eivät ole. Kulkineennimet ovat ilmeisesti siinä määrin joko kuvailevia ja pitkiä tai sitten hypokoristisia, että äännesymboliikka ja deskriptiivisyys eivät ole kovin keskeisessä roolissa toisin kuin vaikkapa kissojen nimissä.


Siirry seuraavaan alalukuunC:1.8 Nimenosa ja nimielementti