Hae kulkineennimiä:
Nimistöntutkimuksessa nimeämisperuste-termiä on yritetty selventää eri parafraasein; on mm. puhuttu "nimen asiataustasta". Nimeämisperuste ja eräät sen lähikäsitteet on ymmärretty eri nimilajeissa ja eri aikoina hiukan eri tavalla. Erityisen luontevaan selitykseen siitä, mikä nimeämisperuste tarkkaan ottaen on tai mikä se ei voi olla, ei mielestäni ole päästy. Näin ollen asiaa on syytä ruotia tässä laajasti. Esitän aluksi miten termiä on käytetty keskeisessä nimistökirjallisuudessa eri nimilajit huomioiden. Sitten määrittelen nimeämisperusteen ja pyörittelen käsitettä lisää. Lopuksi perustelen tässä tutkimuksessa käytettävän nimeämisperusteluokittelun.
Viljo Nissilän (1962: 46–49) mukaan yhdyspaikannimien edusosat ilmaisevat vain suhteellisen harvoja merkitystehtäviä (lähinnä maaston, veden, asumuksen tai viljelmän laatu). Koska määriteosat ja yhdistämättömät paikannimet "sellaisinaan ilmaisevat hyvin monia merkitysfunktioita, – –paikannimien ryhmittely – syntyperusteen mukaan – suoritetaan niiden avulla". Nimeämisperusteella eli nimenantoprinsiipillä Nissilä tarkoittaa siis nimen "syntyperustetta", joista hän luettelee tavallisimmat 26 kappaletta (mm. koko, muoto, väri, kasvit, kalat, tapahtumat, etunimet ja sukunimet). Nissilä toteaa, että luettelo ei ole täydellinen, ja että toisaalta näistä voidaan muodostaa laajempiakin ryhmiä. Aiemmassa väitöskirjassaan (1939: 3) Nissilä mainitsee käsitelleensä Vuoksen paikannimet etymologisesti eri nimenantoperusteiden mukaan, minkä hän toteaa aakkosellista luetteloa paremmaksi vaihtoehdoksi. Nissilän–Modéerin luokittelua on sittemmin kritisoitu epäjohdonmukaisena (Kiviniemi 1987: 13–14), joskin lienee ollut niin, että myös Nissilän tavoitteet ovat olleet erilaiset kuin hänen jälkeensä tulleiden tutkijoitten. Aakkosjärjestystä parempi luokittelu ilman muuta on, ja luokittelu nostaa esiin ryhmiä, joilla on tuon ajan näkökulmasta ollut kiinnostavuutta (kulttuurihistoria, erikoiset kielelliset rakenteet).
Kurt Zilliacuksen mukaan perusta [paikan]nimenmuodostukselle muodostuu aina asiataustasta (saklig grund), joka koostuu paikasta ja paikan nimenantajien mielestä merkille pantavimmista ominaisuuksista. Jos ominaisuudet näkyvät nimessä, kyse on kuvailevasta nimestä, jos taas eivät, kyse on harkinnaisesta (konstlad namngivning). Suhtautuminen asiaperusteeseen ja merkillepantavan ominaisuuden valinta ovat nimen semanttiset ominaisuudet. Kun taas useampia ominaisuuksia otetaan huomioon, tehdään tämä kielen syntaktisten sääntöjen mukaan. Nimen tulkinta on nimenmuodostuksen vastakohta: nimi jaetaan yksinkertaisiin osiin, joiden semanttista sisältöä verrataan asiataustaan. Nimentulkinnasta tulee käydä ilmi se, mistä kielenilmauksista nimi on muodostettu ja mikä näiden merkitys nimessä on, sekä se, mikä on koko nimen yhteinen kuvaileva sisältö. (Zilliacus 1966: 49–50.) Myös nimistöntutkimuksen terminologia (1974 s.v. nimeämisperuste) määrittelee nimeämisperusteen asiaperusteeksi, jonka mukaan nimi on annettu, mainiten esimerkit paikan sijainti, ulkonäkö ja käyttö.
Myöhemmin (2002: 143-146) Zilliacus on pohtinut tarkemmin nimeämisperusteen käsitettä. Zilliacuksen mukaan paikan käytön, nimenantajan nimenantomotiivien ja nimi-idean valinnan kesken ei ole mitään välttämätöntä yhteyttä. Nimeämistarve tai paikan käyttö ei siis sinänsä ratkaise sitä, millainen nimi valitaan tai muodostetaan, vaan asuinpaikka voidaan nimetä Pitkäksiniemeksi. Pelkästään nimessä näkyvät asiaperusteet ovat nimeämisperusteita, ja muita nimenantajan moninaisia ajatuksia voidaan kutsua nimeämismotiiveiksi.
Eero Kiviniemi toteaa väitöskirjassaan (1971: 35), että niitä eri tavoin ryhmiteltävissä olevia seikkoja, joihin alun perin paikkaa määrittävän ilmauksen voidaan otaksua perustuvan, sanotaan tavallisesti nimeämisperusteiksi. Kiviniemen mukaan myös nimimallin mukaan muodostetuilla nimillä sekä laina- ja harkinnaisnimillä on nimeämisperuste, vaikka syy-yhteys paikkaan voikin olla toisenlainen: "Valmiin nimimallin mukaan syntyneiden nimien perustana on useimmiten jokin yhtäläisyys paikkojen kesken, ja harkinnaisnimien sisällön ovat määränneet paitsi yleiset nimeämisperusteet myös erilaiset paikkaan liittyvät toiveet tai tunteet." Myöhemmin Kiviniemi on täsmentänyt, että vaikka paikannimet yleensä ovatkin asiataustaltaan motivoituja, ei nimien tarvitse perustua paikan tärkeimpään funktioon eikä ilmaista sitä, että tietty erityispiirre olisi tyypillinen vain kyseiselle paikalle (Kiviniemi 1977: 208). Näitä erityispiirteitä on hyvin paljon, mutta Kiviniemen (1990: 120) mukaan ne voidaan valtaosaltaan ryhmitellä samanlaisiin tai samantapaisiin yksilöinnin ideoihin eli tiettyjä nimeämisperusteita edustaviksi.
Paikannimien tutkimuksessa pitkään vallinnut syntaktissemanttinen luokittelumalli yhdisti tullessaan nimen rakenteen ja nimeämisperusteiden analyysin. Kiviniemen (1987: 14) mukaan nimen jakaminen nimenosiin syntaktissemanttisin perustein onkin edellytys nimien asiataustan eli nimeämisperusteiden tulkinnalle. Nimeämisperusteiden sanotaankin olevan ikään kuin semanttisia syvärakenteita, joihin pintarakenteet, eli olemassa olevat nimimuodot, voidaan palauttaa, ja näin ratkeaa se, miksi nimenantaja on antanut tarkoitteelle juuri tämän nimen (NP 2008: 37). Viimeksi mainittua voidaan kriittisesti verrata edellä esitettyyn Zilliacuksen näkemykseen nimeämisperusteista ja nimeämismotiiveista.
Etunimistä taas on tutkittu valintaperusteita, ja etunimiin liittyviä mielleyhtymiä on nimitetty sisällöksi erotuksena merkityksestä, joka on ollut lähinnä jokin tietty henkilö. Nimiin liittyvät tavallisimmat sivumielteet taas tulevat esiin nimenvalintaperusteita eriteltäessä. Kielellisiä sivumielteitä ovat kirjoitusasu, rakenne, äännesymboliikka ja muut läheiset sanat, kielenulkoisia taas nimenkantajien ominaisuudet. Kiviniemellä yleisimmät valintaperusteet vaihtelivat sen mukaan, monesko nimi oli kyseessä, mutta kutsumanimissä tyypillisimpiä olivat suvussa aiemmin käytetyt nimet, mieltymys nimeen, systeeminimet ja erilaiset esikuvat suvun ulkopuolelta. (Kiviniemi 1982: 11–16, 127–173.) Se, missä määrin nimenvalinnassa huomioitiin kohteen todelliset tai odotetut ominaisuudet, on tietysti hyvin tiedostamatonta ja hankalasti mitattavissa. Muutamia viitteitä siitä, että lapsen todelliset ominaisuudet ohjaisivat nimenvalintaa, on kuitenkin havaittu (Kiviniemi mts. 19-20).
Epävirallisista henkilönnimistä on erotettu (mm. Vento 1972 ja Laaksonen 1972) osia, jotka ilmaisevat ammattia (Kukka-Hilma, Lumppu-Konsta, Näkö-Leena), harrastusta (Kortti-Roine, Sonni-Uponen, Polseviikki-Hyvönen), vajavuutta (Hippastikkeli), puhetapaa tai repliikkiä (Terviisipoika), ulkonaisia piirteitä, ruumiinvikoja ja vaatteita (Nenätön-Lasse), kotipaikkaa (Porvoon-Katri) sekä tapahtumaa tai elämänvaiheita (Kanadan-Jaska, Murha-Lopakko, Ranuan pastori). Näitä voisi kai kutsua epävirallisten henkilönnimien nimeämisperusteiksi. Yhdeksäsluokkalaisten antamia lempinimiä tutkinut Kytöaho (2005) taas puhuu nimenantoperusteista, joihin hän lukee lisäksi virallisen etu- ja sukunimen, luonteen ja julkisuuden henkilöt. Julkisuuden henkilö ei tietenkään sinänsä ole nimeämisperuste, vaan nimen kohteelle ja julkisuuden henkilölle yhteisten todellisten tai kuviteltujen ominaisuuksien joukko.
Koirien nimeämistä tutkinut Anttila (1993: 40–71, 82–85) on erottanut sekä nimenvalintaperusteita että primäärinimillä nimeämisperusteita. Nimeämisperusteita ovat olleet koiran väri, muu ulkonäkö, luonne ja tavat. Harvinaisia olivat erilaiset tapahtumat, tokaisut ja väärin kuulemiset. Kissojen nimeämistä tutkinut Laine (1997: 18) taas on jakanut nimet nimenvalintaperusteittain viiteen pääluokkaan: rekisterinimeen perustuvat nimet, kissan ominaisuuksiin perustuvat nimet, molempiin edellisistä perustuvat nimet, nimenantajan mieltymyksiin perustuvat nimet ja valintaperusteiltaan semanttisesti tyhjät nimet. Kissan ominaisuudet, joihin on kiinnitetty huomiota, ovat olleet kissan ulkonäkö, väri ja muu kuviointi, luonne ja tavat, sukupuoli ja rotu. Sarkkinen (1997: 56–57) taas pitää nimeämisperusteena myös asemaa, jolla hän tarkoittaa kissan asemaa pentueessa tai perheessä. Lehmännimiä tutkinut Vatanen (1993:112–143) toteaa suuren osan lehmännimistä perustuvan lehmän emän, sisaruksen tai muun sukulaisen nimeen. Noin kolmannes nimistä kuitenkin kuvaa vasikan väritystä ja rotua, ulkomuotoa ja kokoa, kauneutta, luonnetta tai syntymäajankohtaa. Hevosennimiä selvitellyt Kalske (2005) erottaa mm. väriin, tuntomerkkeihin, kokoon, sukupuoleen, luonteeseen, nopeuteen ja kielteiseen ominaisuuteen liittyviä nimiä.
Oululaisten ravitsemisliikkeiden nimiä tutkinut Leppilahti (1993: 23–26) on soveltanut paikannimistöön kehitetyn syntaktissemanttisen luokittelumallin muunnosta. Nimenosat viittaavat liikkeen entiseen tai nykyiseen omistajaan, liikkeen sijaintiin, liikkeessä tarjottavaan ruokaan, juomaan tai ajanvietteeseen, liikkeen lajiin ja paikan nimeäjään. Lisäksi nimenosa voi toimia täsmentäjänä. On todettu, että syntaktissemanttinen luokittelumalli ei sellaisenaan sovellu yritysnimistöön, ilmeisesti siksi, että yritysnimen rakenne eroaa paikannimelle säännönmukaisesta määrite- ja edusosarakenteesta (ks. Sjöblom 2006: 149–). Tämä ei sinänsä tarkoita, etteikö yritysnimistä voitaisi mm. Leppilahden tapaan tutkia, mihin kohteen (yrityksen) ominaisuuksiin nimi viittaa. Yritysnimen rakenteen analyysiin syntaktissemanttinen luokittelumalli ei tietenkään luontevasti sovellu.
Nissilä puhuu syntyperusteista eli nimenantoperusteista eli nimeämisperusteista, Zilliacus nimenantoperusteen lisäksi asiataustasta ja nimenantoon liittyvistä muista motiiveista. Kiviniemi taas korostaa, että myös mallin mukaan syntyneillä nimillä on nimeämisperuste. Sjöblom kieltäytyy puhumasta yritysnimien nimeämisperusteista ja käyttää sen sijaan termiä (nimen) viestinnälliset tavoitteet, mihin termivalintaan kohta vielä palataan. Uudella termivalinnallaan Sjöblom haluaa korostaa, että konkreettisten nimeämisperusteiden lisäksi nimillä voi olla symbolisia ja assosiatiivisia perusteita ja että alkuperäisen nimenantajan ja nimeämisperusteen sijasta tulee ottaa huomioon myös nimeä käyttävän kieliyhteisön näkökulma. (Sjöblom 2006:22, 59–61.)
Määrittelen nimeämisperusteen seuraavin sanoin: nimeämisperuste on jokin nimen kohteen ominaisuus, jota nimessä ilmennetään. Ymmärrän käsitteen 'ominaisuus' laajemmin, kuin vanhastaan on ajateltu: fyysisten ominaisuuksien lisäksi kyseeseen voivat tulla myös varsin abstraktit ja kuvitteelliset ominaisuudet, tiettyyn rajaan asti, sekä kohteiden suhteet esimerkiksi toisiinsa.
Missä tämä "tietty raja" sitten on? Lähden siis siitä, että Kiviniemen tapaan myös harkinnaisnimellä voi olla nimeämisperuste. Joissakin tapauksissa nimi itsessään voi värittää kohdetta niin voimakkaasti, että kyse tuntuisi olevan jo ominaisuuden kuvaamisesta: talo voidaan nimetä Onnelaksi ja auto Sepeksi eli Isoksi pahaksi sudeksi. Toisaalta taas joissakin tapauksissa tämä värittäminen tai sävyttäminen ei vaikuta kohdetta kovin hyvin kuvaavalta: kun Mazdasta tehdään Maksa tai Maksalaatikko, ilmaus ei näkemykseni mukaan kuvaa kulkineen ominaisuutta. Näiden ryhmien välillä ei ole kuitenkaan selvää rajaa, ja skaala ääripäiden välillä on liukuva. Ääripäistä voisi esimerkiksi käyttää nimityksiä konkreettiseen ominaisuuteen viittaava nimeämisperuste ja sävyttävä imaginääriperuste. Näistä olen käsitellyt tässä tutkielmassa vain sellaisia nimeämisperusteita, jotka olen kyennyt yhdistämään johonkin kohteen luonteen huomioon ottaen mielekkääseen ominaisuuteen. Tätä yhdistämistä tehdessäni olen hyödyntänyt intuitiotani, informanttien lausuntoja nimeämisperusteista ja -motiiveista sekä kulkineitten teknisistä ja ulkonäöllisistä ominaisuuksista lähinnä verkon kautta saatavia tietoja. Myös imaginääriperusteet saattaisivat olla tutkimisen arvoisia, mutta tähän työhön en pääasiassa ole ryhtynyt. Osiossa F metaforiikaltaan käsitellyt nimet on kuitenkin käsitelty riippumatta siitä, onko nimeen sisältyvällä metaforalla ollut jokin uskottava nimeämisperuste vai imaginääriperuste (ks. F:3; erityisen epämääräiset tapaukset käsitellään alaluvussa F:3.5).
Hieman rajatapaus on se, onko jonkin paikan, ihmisen, eläimen, esineen tai kulkineen virallinen nimi jonkinlainen nimeämisperuste epävirallisen nimen näkökulmasta. Voidaanko siis myös virallista nimeä tai ylipäätään saman kohteen varhempaa nimeä pitää kohteen ominaisuutena? Vastaus lienee kyllä. En ole kuitenkaan ottanut tätä näkökulmaa huomioon analyysissäni, sillä primääriydestä ja sekundääriydestä puhuminen poistaa tarpeen puhua virallisesta nimestä tai muusta aiemmasta nimestä nimeämisperusteena. Erityisesti kulkineitten suhteen virallisen nimen hahmottaminen nimeämisperusteeksi on erityisen luontevaa merkki- ja mallinimille, sillä nimen kohteessa lähes aina on jossain kohdassa kulkineen nimi kirjallisessa muodossa (tekstit kulkineen takana tai sivulla, avaimissa, kojelaudassa ym.). Tällaisia etikettimäiseen tekstiin liittyviä nimiä on myös epävirallisissa paikannimissä (Jurola 'Jukola-niminen kauppa, jonka kyltti oli fraktuuraa ja näin epäselvä') ja luultavasti harvinaisena epävirallisissa henkilönnimissäkin (esimerkiksi nimitys paidassa olevan tekstin mukaan). Muita kulkineissa olevia tekstejä, esimerkiksi rekisteritunnuksia ja muita merkintöjä (mittariston tekstit ym.), olen pitänyt nimeämisperusteina ja luokitellut ne nimeämisessä huomiota saaneiksi kohteen osiksi.
Hankala määrittelykysymys on sekin, ilmentääkö sekundäärinimi edelleeen primäärinimen nimeämisperustetta. Kun nimi Rättisitikka ilmaisee kulkineen rättikattoisuutta primääriosassaan, onko tästä muokattu Rättäri vain neutraali mukaelma, joka viittaa edelliseen nimeen? Olen lähtenyt siitä, että sekundäärinimellä ei ex definitio ole nimeämisperustetta. Toisenlainenkin tulkinta olisi kuitenkin mahdollinen.
"Todellisten" nimeämisperusteiden etsiminen perinteisen onomastiikan piirissä on toisinaan ollut hiukan liian yksinkertaistavaa ja näin sanoakseni jopa tekopyhää. Todellista nimenantajaa ei yleensä ole tavoitettu, vaan nimen analyysi on tosiasiassa perustunut nimitypologiseen tietoon muista samantapaisista nimistä, tietoon nimetyn paikan ominaisuuksista (ainakin kartan tai muun lähteen perusteella) ja informanttien mahdollisista selityksistä. Näihin kolmeen keskeisimpään "lähteeseen" perustuvat myös tämänkin tutkielman analyysit nimeämisperusteista, tai kuten Sjöblom (2006: 22) niitä kutsuu, nimen viestinnällisistä tavoitteista.
Alkuperäisen nimenantajan mieleen pyrkimisen hankaluutta on painottanut myös Anita Schybergson. Nimet ovat vanhoja, ja kaikki nimenantamista tuolloin ohjanneet mallit eivät välttämättä ole tunnettuja tai senaikaisen kielenkäyttäjän tiedostamia. Vaikeuksia kohtaa myös tutkija: aluksennimi Aurora voi viitata niin aamuruskon jumalattareen, Aurora-nimiseen naiseen kuin johonkin aiempaan samannimiseen alukseen, kaikkiin edellisistä tai ei mihinkään niistä. Nimimateriaalin tulkinta, etenkin vanhemman, on siis aina spekulatiivista. Historiallisen materiaalin tulkinta on haaste kielenkäyttäjäperspektiivistäkin käsin, jos lähdetään tavoittelemaan tuon ajan kielenkäyttäjän näkökulmaa. (Schybergson 2009: 44–45.)
Nimenantajan näkökulmaa ei siis pidä korostaa liikaa, sillä nimenantajan tarkoitusperien tutkiminen on spekulaatiota ja eikä alkuperäisiä nimenantajia saati heidän tuolloista mielentilaansa useinkaan tavoiteta. Myöskään nimenantohetkeä ja tuolloin vallinneita olosuhteita (esim. nimettävän asian tuolloinen laatu) on hankala selvittää. Sen sijaan "nimeämisperusteita" voidaan tarkastella synkronisesti, ja tarkastelijana toimii oman kieliyhteisönsä jäsen, tutkija. Tällöin nimeämisperusteiden sijasta on luontevampaa puhua nimen viestinnällisistä tavoitteista, jotka kattavat sekä nimeämisperusteina pidetyt asiaperusteet (väri, koko) että symboliset ja assosiatiiviset perusteet. (Sjöblom 2006: 22, 60–61.) Erisnimien tutkiminen synkronisesti systeeminä on mielekästä, sillä olemassa olevat nimet ovat kieliyhteisön malleja uusien nimien antamiseen. Yksittäisiin nimiin liittyvät alkuperäiset nimenannon motiivit eivät ole merkityksellisiä, elleivät ne ole enää [maallikon?] pääteltävissä. (Sjöblom mts. 74). Koska nimenantajien mieleen on mahdotonta päästä, tutkija voi tyytyä myös tarkastelemaan nimiä oman intuitionsa kannalta. Näin nimien käyttäjätkin nimittäin tekevät, mikäli heillä ei parempaa tietoa ole. Paula Sjöblom (2008) on empiirisesti tutkinut yritysnimien tulkintoja (56 informanttia, kysymyslomake, 28 analysoitavaa yritysnimeä) ja päätynyt siihen, että yritysnimiä pyritään tulkitsemaan sananmukaisesti, metonyymisesti tai muutoin. Metaforisen, pakatun tai katkenneen merkitysyhteyden (suorasanaista tulkintaa vaikeammassa) tulkinnassa Sjöblom (mp.) taas ajattelee toimittavan Gricen [1975: 45] keskustelumaksiimien (määrän, laadun, tavan ja yhtenäisyyden periaatteet) mukaisesti. Myös yli 80 % Sjöblomin vastaajista vastusti ajatusta siitä, että nimet voisivat merkitystä vailla olevina kielenelementteinä olla mielivaltaisia. Ilmauksen motiivimerkityksen tulkitseminen taas liittyy Matti Larjavaaran mukaan siihen, että ihmisellä on normaalisti niin sanottu mielen teoria eli mielen lukemisen taito, jonka pohjalta hän tulkitsee muut samanlaisiksi tahtoviksi, tunteviksi ja ajatteleviksi olennoiksi kuin hän itse. Koska ihminen ymmärtää itsellään olevan mitä erilaisimpia syitä eri asioiden ilmaisemiseen, hän pitää muidenkin puheita merkkinä joistakin taustamotiiveista tai -intentioista. Ihminen siis pyrkii ymmärtämään paitsi yksittäisiä lauseita myös laajempiin kokonaisuuksiin liittyviä intentioita. Usein tämä on tiedostamatonta. (Larjavaara 2007: 53–54.)
Hyväksyn siis Sjöblomin kritiikin nimeämisperusteen käsitettä ja nimenantajan näkökulmassa pysymistä kohtaan. Tässäkin tutkimuksessa – ja tosiasiassa myös monissa varhemmissa nimistöntutkimuksissa – tutkitaan oikeastaan Sjöblomin tavalla nimien viestinnällisiä tavoitteita, vaikka niitä nimeämisperusteiksi vanhan tavan mukaan nimitetäänkin. Tällöin siis tutkitaan sitä, mistä ominaisuuksista nimet vaikuttaisivat kertovan, vaikka se saattaisikin poiketa alkuperäisen nimenantajan näkemyksistä. Koska alkuperäisten nimenantajien aivoitukset ovat tavoittamattomissa, usein jopa heiltä itseltäänkin, pidän lähinnä mahdottomana ajatusta siitä, että nimeämisperuste olisi jotain, johon vain ensimmäisellä nimenantajalla olisi pääsy. Perustelen tätä silläkin, että nimen yleistyminen edellyttää käytännössä nimen mielekkyyden tarkastamista uudelleen ja uudelleen sitä käytettäessä aina vakiintumiseen saakka, ja vakiintuneenkin nimen tulkinta voi ajan saatossa muuttua (ks. nimien leviämisestä lukua B:2. (Pidän kuitenkin vakiintuneen termin nimeämisperuste vaihtamista tarpeettomana, sillä useissa tapauksissa nimien analyysit ovat tosiasiassa perustuneet juuri valistuneen tutkijan arvioihin nimien asiataustoista.)
Kun nimeämisperuste määritellään nimen ja sen kohteen ominaisuuden välisenä suhteena, tästä seuraa se, että nimen rakenne ja nimeämisperusteet ovat – syntaktissemanttisen luokittelumallin periaatteen vastaisesti – kaksi eri asiaa. Nimeämisperusteet eivät myöskään ole mikään vain määriteosille ja yksiosaisille nimille tyypillinen ominaisuus, vaan myös edusosan valinta voi hyvinkin ilmentää jotakin nimeämisperustetta, esimerkiksi kokoa. Tutkimusaineiston nimeämisperusteittainen analyysi on siis "sanasemanttinen", kuitenkin huomioiden sen, missä roolissa sanat nimessä ovat. En siis väitä, että nimi Uralin Pihlaja 'Lada' tarkoittaisi, että Lada olisi kasvi tai että kyseessä olisi kasvikuntaan kovin syvällisesti liittyvä nimi. Sen sijaan otan huomioon kaikkiin nimenosiin sisältyvät viittaukset aineelliseen todellisuuteen tai helposti hahmottuviin ja mielekkäisiin "aineettomiin ominaisuuksiin". Nimellä Postiauton muna 'keltainen Fiat 600' on siis useita nimeämisperusteita. Postiauto-osa viittaa auton väriin ja autojen muotoilussa mahdollisesti nähtäviin yhteneväisyyksiin. Muotoassosiatiivisuus edellyttää toki käsitystä tietynmallisesta postiautosta. Muna-osa taas kuvaa mallin pientä kokoa. Nimellä Postiauton muna on siis kahdesta kolmeen nimeämisperustetta, ja lisääkin voitaisiin toki keksiskellä. Tällainen syntaktissemanttisen luokittelumallin unohtava tarkastelu sopisi myös paikannimistöön, sillä ei liene samantekevää, nimetäänkö vesistö Ahvenjärveksi, Ahvenlammeksi vai Ahvenrapakoksi. Nimeämisperusteena on siis paitsi eksistenssi (jossakin on jotakin) myös se, millainen tämä paikka on.
Nimen elementit osoittavat, miten ilmauksen muodostaja on halunnut hahmottaa kohteen ja mitä osia hän siihen liittyvästä merkityksen verkosta on halunnut kielentää. Läåinäkyvissä nimissä nämä elementit ovat edelleen tunnistettavissa. Synkronisesti tarkasteltuna voidaankin ajatella, että niissä on edelleen suora merkitysyhteys myös nimen elementteinä oleviin sanoihin, vaikkeivät ne nimen yksilöivän funktion kannalta tärkeitä olekaan – muiden funktioiden kannalta sitäkin enemmän. (Sjöblom 2004: 85–86.) Läpinäkyvien nimien mielekkyydellä onkin todettu olevan merkitystä paikannimen säilymisessä (Ainiala 1997: 206, 228, 235–238, ks. myös Seppälä 2009: 31 alaviite), toisaalta taas transparentti yritysnimi (mm. Postipankki) on koettu hankalaksi toimialan muuttuessa (Sjöblom 2000: 149). Nimiä ei voida siis pitää merkityksettöminä eikä nimeen sisältyviä leksikaalisia elementtejä jotenkin toissijaisina.
Seuraavassa vielä kaksi esimerkkiä useamman nimeämisperusteen kytkeytymisestä yhteen nimeen:
Sinihelmen omistava järvenpääläinen ladakerholainen toteaa Ladansa olevan sininen ja vähän kuin helmi. Lisäksi myös edellisen omistajan etunimi oli ollut Helmi, joten nimi on useallakin tavalla motivoitu.
Sinikan omistaja taas kertoo Saabklubin keskustelualueella Saabinsa olevan Sinikka useistakin syistä:
Sinikka-Saabin nimi syntyy siis auton väristä, omistajan vaimon alter egosta ja Sinikka-nimeen liittyvistä muista mielikuvista: nimen sopivuudesta, nimeen liittyvistä assosiaatiosta tai "mieltymyksestä nimeen". Ihmismäisen etunimen antaminen autolle lisäksi yleensä korostaa sen yksilöllistä luonnetta.
Tällaista nimeämisperusteiden tuomista esiin uutta nimeä muodostettaessa tai vanhan nimen valinnassa nimeämisperusteen ilmentämiseksi käsitellään tarkemmin seuraavassa luvussa E:3.
Nimeämisperuste kuuluu nimistöntutkimuksen vakiintuneeseen perusterminologiaan, mutta sitä ei juuri sanastontutkimuksen puolella käytetä. Eräs poikkeus on lapsenkielen tutkimus: lapsen käyttäminä nimeämisperusteina on esitetty mm. ulkonäkö, liike, materiaali, ääni ja toiminta (Lieko 1998: 551–552, 563–566). Yleisimmät nimeämisperusteet saattavat vaihdella jopa nimeäjittäin (mts. 560). Nimeämisperusteella tarkoitan sitä nimetyn kohteen ominaisuutta tai kohteeseen liittyvää asiaa, jota kohteeseen viittaavassa nimessä (olipa kyseessä propri tai appellatiivi) tähdennetään eli tuodaan esiin. Kaikki ns. luokittelevat ilmaukset eli appellatiivit ovat samalla myös luokan nimiä, ja tämän luokan nimen suhde sitä vastaavaan käsitteeseen vastaa nimen suhdetta sen tarkoitteeseen (tai tarkoitetta mahdollisesti vastaavaan käsitteeseen). Jos siis konneksio mummon kaappikello 'mummolla oleva kaappikello' analysoidaan nimeämisperusteen näkökulmasta, konneksiosta voidaan poimia viittaukset esimerkiksi omistajaan (mummo), muotoon (kaappi) ja käyttötarkoitukseen (kello). Jos otetaan huomioon kello-sanan historia ja kaappikellon lyöntiääni, voidaan myös ajatella, että kello-sanaan sisältyisi myös viittaus lyöntiääneen. Tilannetta monimutkaistaa myös, jos katsotaan, että kaappikello on niin vakiintunut lekseemi, ettei sitä enää ajatella yhdyssanana, vaan kaappikello tuo ikään kuin mieleen vain tietynlaisen kellon kuvan ilman ajatusta kaappiin laitetusta kellosta. Emme tavallisesti tiedosta appellatiivien nimeämisperusteita – emme ajattele kirjahyllyä kirjaimellisesti hylly(kkö)nä jossa on kirjoja tai maantietä (ruots. landsväg) maakuntatasoisena tienä (vrt. ruotsin keskiaikaiset maakunnat).
Ilmaisivatpa nimeämisperusteet sitten kohteen keskeisimpiä ominaisuuksia ja nimenantajan motiiveja tai eivät, niistä keskusteltaessa on usein kyse erilaisista nimeämisperusteiden luokittelumalleista. Nimeämisperusteiden luokittelu on sinänsä ymmärrettävää, sillä samanlajisten kohteiden nimiä käsiteltäessä myös nimeämisperusteet tahtovat toistua. Kun halutaan tietää, minkä perusteella nimiä useimmiten annetaan, saadaan vastaukseksi juuri näitä useimmin toistuvia nimeämisperustekategorioita. Tällaisia kategorioita tai luokkia (väri, muoto jne.) kävi ilmi jo edellä alaluvun 2.1 tekstistä. Paikannimistön (ja mikä ettei muunkin nimistön) suhteen keskeisin kannanotto nimeämisperusteiden luokittelemiseen on Eero Kiviniemen artikkeli Voidaanko nimeämisperusteet luokitella? (1987). Funktionalistiseen merkitysteoriaan nojaten Kiviniemi päätyy siihen, että ajatus jostain tietystä määrästä kahden nimenosan välisiä suhteita on mahdottomuus ja näin täydellistä nimeämisperusteluokitteluakaan ei voida rakentaa. Täysin tyhjentävä luokittelu olisi mahdoton, toisaalta taas nimien jakaminen hyvin yleisen tason kategorioihin johtaa liialliseen abstraktiivisuuteen ja kuvausmallin selitysvoiman vähenemiseen (1987: 20, 31). Kulkineennimistössä esimerkki liian kapeasta kategoriasta olisi esimerkiksi "keulamerkin kiiltoa ilmaiseva" ja liian laajasta "kulkineen ominaisuus". Luokittelun abstraktiotason valinta on siis tasapainottelua nimistön kuvaamisen ja luokittelun aukottomuuden välillä, ja tämä pätee myös, vaikka nimeämisperusteella ei tässä tutkimuksessa tarkoitetakaan nimenosien välistä suhdetta.
Nimeämisperusteet eivät edusta kielisysteemin kategorioita vaan kielenulkoista maailmaa (Kiviniemi 1987: 26). Koska nimeämisperusteet ovat kielenulkoisen maailman ominaisuuksia, myös niiden luokittelu perustuu ympäröivän todellisuuden jäsentämiseen. Tämä taas tehdään toisaalta pitkälti kielen avulla. Kun kyse on maailman asioiden ja ominaisuuksien luetteloinnista ja luokittelusta, mikä tahansa luokittelu on periaatteessa mahdollinen. Mahdollisia nimeämisperustekategorioita on ääretön määrä.
Asioita on esimerkiksi juusto ja pelikaanikin on asia
muita asioita ovat tursas ja viisumi
maailma on asioita pullollaan.
(Ote Janne Saarikiven tekstistä Laulu asioista.)
Tosielämän luokittelussa ryhmät ovat väistämättä päällekkäisiä ja joskus sisäkkäisiäkin. Nimeämisperuste(kategorio)iden limittyvyys on tunnistettu myös lapsenkielen tutkimuksessa (Lieko 1998: 565–566). Nimeämisperustekategorioita luotaessa on pyritty ryhmiin, joilla on kiinteä, salientti ydin. Reuna-alueet ovat luonnollisesti joskus sumeita, ja joitakin asioita olisi voinut ryhmitellä toisinkin. Huomautan näistä mahdollisuuksista tarkemman analyysin yhteydessä (E:6) soveltuvissa kohdissa.
Epävirallisten kulkineennimien nimeämisperusteluokittelu on tässä väitöskirjassa asiallisesti samanlainen kuin aiemmassa lisensiaatintutkielmassani (Seppälä 2009), joskin olen vaihtanut luokkien järjestystä. Luokittelu perustuu tutkijan intuitioon, joka on kehittynyt parintuhannen epävirallisen kulkineennimen analyysin pohjalta. Eero Kiviniemi onkin todennut, että nimeämisperusteluokittelujen pitäisi perustua nimistä tehtyihin tulkintoihin, ellei kuvitella, että mahdollisimman edustava luokittelumalli on jo olemassa (1987: 32). Luokittelun rakentamisessa on toki käytetty hyväksi myös tietoa suomalaisessa nimistöntutkimuksessa eri nimilajeissa ja hiukan eri aikoinakin käytetyistä luokitteluista.
Erilaiset luokittelumallit ovat tulleet tutuiksi ollessani korkeakouluharjoittelijana Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimiarkistossa, jossa on säilytteillä suuri määrä nimistöaiheista kirjallisuutta. Erityisesti harjoitteluaikanani läpikäymäni opinnäytetyöt olivat hyvin virikkeellisiä. Sivumäärissä mitaten suuri osa suomalaisesta nimistöntutkimuksesta on edelleen piilossa lähinnä pro gradu -töissä. Tekijöittensä osaavuuden ja kiinnostuksen mukaisesti ne sisältävät sekä hyviä oivalluksia että vanhojen ajatusten mekaanista toistamista. Nimeämisperusteluokitteluja on sekä kopioitu valmiina – lähinnä paikannimistön tutkimuksesta – että kehitelty itse aineiston antamien virikkeiden pohjalta. Molemmilla menettelytavoilla – vanhan testauksella sekä uuden abstrahoinnilla – on omat etunsa. Voisin käydä erilaisia luokittelumalleja tässä laajastikin läpi, mutta tämän tutkimuksen aihe ei ole suomalaisessa nimistöntutkimuksessa käytetyt nimeämisperusteiden luokittelumallit, vaan epävirallinen kulkineennimistö ominaispiirteineen.
Kulkineennimien nimeämisperusteet olen tutkimuksessani luokitellut 13 pääryhmään, jotka ovat koko ja muoto, käytettävyys, alkuperä, osa, eksudaatit (ääni, savu ja haju), käyttäjä, käyttötarkoitus, väri, ikä, luonne, lentävä lause, tapahtuma ja suhde toiseen kulkineeseen. Lisäksi on ryhmä ei tietoa. Muoto ja koko on muutamista aiemmista luokitteluista poiketen yhdistetty yhdeksi nimeämisperusteluokaksi, sillä etenkin metaforiset nimet viittaavat usein molempiin samanaikaisesti (esim. Kirppu). Muodon ja koon yhdistäminen samaksi luokaksi lienee sikälikin järkevää, että ilmaiseehan esimerkiksi monissa nimistönlajeissa käytetty määriteosa pitkä- paitsi kokoa myös muotoa. Pelkästään kokoon viittaavia ilmauksia on esimerkiksi Nissilän kauden paikannimiopinnäytteissä hyvin vähän, ja nämäkin ovat lähinnä iso-, vähä-, pikku-, pieni- ja suuri-sanoilla muodostettuja. Neljä viimeksi mainittua nimeämisperustetta luonteesta alkaen taas ovat varsin marginaalisia ryhmiä.
Osa 13:sta nimeämisperustepääryhmästä jakautuu edelleen alaryhmiin. Huomaa, että alaryhmät eivät ole puhtaasti nimeämisperusteiden alaluokittelua, vaan myös nimeämisperusteen ilmentämistapa on huomioitu tässä aineiston perusteella abstrahoidussa luokittelussa. Tutkielman nimien nimeämisperusteinen luokittelu on kuvattu seuraavassa kaaviossa:
Siirry seuraavaan päälukuunE:3 Nimeämisperusteen ilmaisukeinot